Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 20)
Tämän luukun sanamäärä: noin 2500
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40163123
Luukun summary:
Päivästä tulee hidas ja rauhallinen, eivätkä he tee oikeastaan mitään. Kun he kerran ovat aaton erossa, he päättävät viettää oman joulunsa jo tänään.
Saunaan ei nyt pääse, eikä kumpikaan heistä halua lähteä käymään kirkossa tai mitään vastaavaa, joten he pitävät koti-illan. Se sopii kummallekin hyvin. Rahikainen kaivelee keittiön kaappeja ja löytää viiniä, jonka hän korkkaa ja kaataa heille reilut lasilliset. Hän laittaa vielä Netflixistä taustahälyksi jotain joulupiirrettyjä, ja Lammio levittää heidän päälleen paksun ja lämpimän viltin.
“Pitäskö meijän vaihtaa lahjojaki nyt”, Rahikainen mietiskelee ja silittää Lammion hiuksia.
***
Luukku 20 - Torstai
Lammio näkee pidätyksestä painajaista kolmatta yötä peräjälkeen.
Se ei tälläkään kertaa mene niin kuin se todellisuudessa tapahtui. Kotilainen ja Lautsalo eivät ole hänen mukanaan, vaan Lammio on yksin.
Hän soittaa ovikelloa, ja kohtaa pian Mirjan väsyneet ruskeat silmät. Oikeasti nainen oli paiskannut oven kiinni ja he olivat menneet sisään voimalla, mutta unen Mirja astuu sivuun ja päästää Lammion eteiseen. Pöydällä on valokuvia, kuvapuoli alaspäin kaadettuina, jottei Miron katse seuraa Mirjaa kun hän elää yksin tässä kahden ihmisen asunnossa.
Ilma on tunkkaista ja Mirja katsoo Lammioon tyhjin silmin. Hänen ohuet hiuksensa on sutaistu sotkuiseen, vinoon nutturaan takaraivolle. Hän on niin laiha, että voisi kuvitella hänen olevan se syöpäpotilas.
He menevät keittiöön. Kaikki pöytätasot ovat täynnä veitsiä, erikokoisia, eri mallisia, osa ruosteessa tai verisiä. Niitä ei oikeasti ollut täällä, mutta nyt ne vaikuttavat kuuluvan tänne yhtä perustavanlaatuisina osina asuntoa kuin sen vaaleanharmaat seinät.
Mirja poimii veitsistä yhden ja peilaa kuvaansa sen pinnasta.
“Miksi?” Lammio kysyy käheästi, tietämättä itsekään, mitä kaikkea hän sillä tarkoittaa.
Mirja katsoo häneen ja hymyilee tyynesti. Ilme näyttää oudolta, asiaankuulumattomalta, sillä Lammio ei koskaan nähnyt häntä noin rauhallisena.
“Koska hän meni ja jätti minut tänne. Kaikkein huonoimpina… tai parhaina päivinä minä näen hänet. Netissä, baareissa... Minä näen hänet.”
“Mutta se ei oikeasti ole Miro”, Lammio sanoo, turhaan.
“kyllä minä tiedän, nyt. Mutta etkö sinäkin haluaisi edes sen hetken elää valhetta, jos muuta ei olisi jäljellä?”
Mirja kääntyy katsomaan eteiseen, ja Lammio seuraa hänen katsettaan. Sydän jysähtää rinnassa kivuliaasti, kun hän tajuaa, että eteinen on kadonnut, ja oviaukon takana on nyt himmeästi valaistu sairaalan huone. Keskellä huonetta sängyssä makaa poika, jota Lammio rakastaa.
Ilman hiuksiakin, sairaalloisen kalpeana ja laihtuneena, Rahikainen on kaunis. Hän avaa silmänsä ja katsoo Lammioon, näyttäen tuskaiselta ja surulliselta ja luovuttaneelta.
Lammion hengitys kulkee rahisevana pihinänä ja keuhkot tuntuvat olevan täynnä märkää sahajauhoa. Jokin Rahikaista ympäröivistä koneista piippaa hiljaa ja Rahikainen sulkee silmänsä.
“Älä”, Lammio kuiskaa. “Älä mene.”
Hän tuntee äkkiä puristavan otteen käsivarrellaan ja kääntyy takaisin Mirjaan päin. Tämän kasvoilla on nyt epätoivon maski, joka vääntää piirteet rumiksi.
“Miro paranee kyllä”, hän kirahtaa oudon pirteällä, hysteerisen laulavalla nuorilla. “Kaikki järjestyy.”
“Ei hän parane”, Lammio kuiskaa. “Olen pahoillani.”
“Paraneepas!” Mirja huutaa ja puristaa Lammion käsivartta niin, että kynnet painuvat ihoon takinkin läpi.
“Miro on kuollut”, Lammio ärähtää ja yrittää olla katsomatta sairaalansängyssä makaavaa kuihtunutta Rahikaista.
Mirjan silmissä välähtää eläimellinen raivo, ja hän huutaa. “Ei ole!”
Ääni on korviaraastava, ja Lammio kavahtaa kauemmas, mutta Mirja seuraa perässä. Hänellä on edelleen kädessään yksi veitsistä. Lammio yrittää saada sen häneltä pois, mutta Mirja luikahtaa pois hänen otteestaan ja huitaisee.
Kipu ei tule heti. Ensin on hetki, jona kaikki hidastuu. Mirja kompuroi taaksepäin tahmeasti, kuin liikkuisi syvässä vedessä, parkaisee kauhusta.
Lammio katsoo alas kylkiluidensa välistä törröttävään veitseen, ja silloin kipu iskee kuin palava nuoli ja repii kylkeä niin, että silmissä sumenee. Unen Mirja tekee tässä samoin kuin oikea; käpertyy kyykkyyn keittiön nurkkaan ja pyytää heikolla äänellä anteeksi yhtä uudelleen ja uudelleen. Hankaa kädelleen roiskunutta verta epätoivoisesti mattoon, vaikkei se sillä lähde.
Lammio kompuroi taaksepäin, ja unessa Lautsalo ei ole ottamassa häntä kiinni, vaan hän kaatuu taaksepäin, putoaa, putoaa mustaan tyhjyyteen.
Kunnes hätkähtää hereille.
*
Lammio nousee täristen puolittain istumaan ja yrittää hengittää. Hänen otsansa on märkä hiestä ja hänen sydämensä hakkaa lujaa. Haavaa vihloo ikävästi.
Ulkona on melkein valoisaa, ja kello näyttää kolmea yli kymmentä. Rahikainen nukkuu lammion vieressä.
Lammio katselee häntä hetken, vaaleaa ihoa vasten piirtyviä tummia silmäripsiä ja pörröön nukuttuja kiharoita. Rahikainen tuhahtaa jotain unissaan ja liikahtaa, kääntyy kyljeltä selälleen.
Lammio asettuu takaisin makuulle ja vetää peittoa paremmin päälleen. Hän asettuu niin, että Rahikaisen käsivarsi painuu hänen omaansa vasten ja koittaa rauhoittua. Kaikki on okei, hänet on kursittu kokoon ja Mirja saa kaipaamaansa hoitoa pian. Rahikainen ei ole sairaalassa vaan tässä, aivan lähellä ja aivan kunnossa.
Lammion tekisi mieli herättää Rahikainen, ihan vain jotta voisi kuulla hänen puhelevan jotakin turhaa. Hän ei kuitenkaan viitsi, sillä Rahikainen on leponsa ansainnut, hän on ollut viime päivinä niin ihana. Hän meni hakemaan kotoa vain unohtuneen laturin ja vähän lisää vaatteita, mutta muuten hän on asunut Lammiolla ja yrittänyt parhaansa mukaan pitää hänestä huolta.
Huolenpito olisi ärsyttävää ja vaivaannuttavaa, ellei Rahikainen olisi siinäkin niin Rahikainen. Hän vittuilee ja piikittelee koko ajan, kiusaa ja heittää kaikenlaisia typeriä hoitsuvitsejä, mutta on kuitenkin hyvin hellä ja suloinen. Lammio tuntee lievää epämukavuutta heittäytyessään avuttomasti jonkun hoidettavaksi, mutta kun hoitaja on Rahikainen, se ei niin haittaa. On oikeastaan ihanaa luksusta saada ruokaa sänkyyn ja särkylääkkeet suoraan annosteltuna tarjottimelle.
Koska Rahikainen on Rahikainen, hän selvitti ennen sairaalasta lähtöä hoitajalta tarkasti, saako Lammio nyt harastaa seksiä, ja jos saa, niin millaista ja missä vaiheessa. Lammio punasteli vieressä hoitajan hihittäessä, että siihen voi suhtautua niin kuin mihin tahansa liikunnan muotoon: täytyy aloittaa hitaasti ja mennä voinnin mukaan. Joka tapauksessa minkäänlainen ollenkaan rasittava liikunta on kielletty vähintään kuukauden, mielellään kauemminkin.
Tämän luulisi tarkoittavan myös kaikenlaista seksiä, mutta Rahikainen on kuitenkin kekseliäs, ja hänellä on keinonsa. Lammiolta on kahden edellisen päivinä otettu suihin yhteensä neljästi ja innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän ei oikein voi väittää, että häntä haittaisi.
Tuntuu vähän liiankin hyvältä vain olla ja antaa Rahikaisen tehdä hänellä mitä haluaa. Tämä on jo kehittänyt tavan naulita Lammio paikoilleen painamalla käsivarren alavatsalle niin, ettei hän todellakaan pysty liikkumaan, vaan on täysin Rahikaisen armoilla. Hänen on vain oltava siinä ja nautittava kun Rahikainen koskettaa ja kiusaa ja tekee Lammion olon uskomattoman hyväksi.
On hän yrittänyt maksaa takaisin, mutta Rahikainen väittää olevansa tyytyväinen kun vain vetää käteen samalla, kun huolehtii Lammiosta. Hän sanoo oikeasti pitävänsä siitä, että saa kerrankin vain hemmotella Lammiota niin, että Lammiolla on ihan terveydenhuollon ammattilaisen määräys vain pysyä paikoillaan ja ottaa mitä annetaan.
Lammio epäilee, että tämä on pohjimmiltaan Rahikaisen tapa varmistua siitä, että Lammio on ihan kunnossa ja kaikki on suunnilleen niin kuin ennenkin. Toisaalta häntä tuskin haittaa sekään, että hän on nyt päässyt hyödyntämään myös joulukalenteristaan saamiaan punaisia pörröisiä käsirautoja sekä kanelin tuoksuista liukuvoidetta.
Lammiollakaan ei ole mitään valittamista. Tullessa vatsalihakset jännittyvät ja haavaa juilii vähän ikävästi, mutta se on aivan hyvin kestettävissä eikä aiheuta vahinkoa, joten Lammio ei ole edes sanonut Rahikaiselle siitä mitään.
Hän epäilee, että jos Rahikainen tietäisi, hän lopettaisi kokonaan, ja se olisi aivan helvetillistä. Hän kiehnää nyt Lammion kyljessä jatkuvasti ja hellii häntä niin antaumuksella, että Lammiosta tuntuu, että hänellä seisoo koko ajan. Sitä ei kestäisi, jollei välillä saisi lauetakin.
Kaiken tämän lomassa Rahikainen on myös selvitellyt aikatauluaan: hän viettää lauantain kämppistensä kanssa, tulee sitten vielä yöksi Lammion luo ja lähtee sunnuntaina Pohjois-Karjalaan. Sieltä hän tulee takaisin 27. päivä, niin että Lammion äiti on ehtinyt jo lähteä.
Rahikainen olisi omien sanojensa mukaan voinut kyllä tulla päivää aiemmin ja tavata rouva Lammion, mutta ehkä on kuitenkin parempi näin. Lammio tietää kokemuksesta, että kotona käytyään Rahikainen on niin poikki, rasittunut ja joskus vihainenkin, ettei hänestä oikein ole tapaamaan kenenkään vanhempia. Hänestä ei silloin oikeastaan ole mihinkään muuhun kuin makaamaan sängyssä perinpohjaisesti otettavana niin, että unohtaa kaiken ja saa aivonsa nollattua täysin, ja sen jälkeen nukkumaan vähintään kaksitoista tuntia. Sellaisessa kunnossa, väsyneensä ja kiimaisena, ei kannattaisi tavata kenenkään äitiä, varsinkaan Lammion. Maria Signe Loviisa on sellainen nainen, jonka seurassa on hyvä osata käyttäytyä siivosti. Rahikainen osaa sen, osaa joskus olla yllättävänkin kunnioittava ja hurmaava, mutta ei sukuloinnin jälkeen.
Lammio haluaa muutenkin pitää hänet kokonaan itsellään kun he taas näkevät toisensa, vaikkei hän joudukaan olemaan Rahikaisesta erossa kuin muutaman päivän.
*
Rahikainen heräilee pikkuhiljaa, ja he siirtyvät keittiöön juomaan aamukahvit, ja sen jälkeen he käpertyvät sohvalle. Päivästä tulee hidas ja rauhallinen, eivätkä he tee oikeastaan mitään. Kun he kerran ovat aaton erossa, he päättävät viettää oman joulunsa jo tänään. Se rajoittuu lähinnä siihen, että he tilaavat tilaisuutta juhlistaakseen kiinalaista, ja juovat sen kanssa glögiä.
Saunaan ei nyt pääse, eikä kumpikaan heistä halua lähteä käymään kirkossa tai mitään vastaavaa, joten he pitävät koti-illan. Se sopii kummallekin hyvin. Rahikainen kaivelee keittiön kaappeja ja löytää viiniä, jonka hän korkkaa ja kaataa heille reilut lasilliset. Hän laittaa vielä Netflixistä taustahälyksi jotain joulupiirrettyjä, ja Lammio levittää heidän päälleen paksun ja lämpimän viltin.
“Pitäskö meijän vaihtaa lahjojaki nyt”, Rahikainen mietiskelee ja silittää Lammion hiuksia.
“Niin olin ajatellut”, Lammio sanoo. Koko juttu ahdistaa häntä hiukan, sillä hän tietää hankkineensa ehkä hiukan turhankin suureellisia lahjoja, mutta toisaalta hän haluaa jo nähdä Rahikaisen ilmeen, kun hän avaa pakettinsa.
Rahikainen nousee ylös ja kipaisee kääntämässä joululaulut soimaan radiosta. Hän laulaa mukana penkoessaan paketteja laukustaan. Hänen äänensä on pehmeä ja hän pysyy hyvin sävelessä, ja sitä on mukavaa kuunnella vaikkei Lammio juuri välitäkään joululauluista.
“Viitsisitkö hakea minun sukkalaatikkoni perältä sellaisen ruskean paperipussin?” Lammio kysyy, sillä ei millään jaksaisi nousta sohvalta nyt, kun on löytänyt mukavan asennon, jossa hänen kylkeensä ei satu.
“Vau miten kekseliäs piilopaikka!” Rahikainen nauraa hänelle, mutta käy kuitenkin hakemassa pussin. Hän istuu takaisin sohvalle ja laskee kummankin lahjat pöydälle heidän eteensä. Niistä muodostu pieni kasa.
“Emmekö puhuneet, että yksi riittää”, Lammio huokaisee laskiessaan, että hänelle on Rahikaiselta kolme pakettia.
“Paraski sanomaa”, Rahikainen naurahtaa. “Mie kurkkasin jo, ja useempi siultaki on. Mennäänkö vuorotellen?”
“Sopii minulle. Haluatko aloittaa?”
Rahikainen haluaa, ja antaa Lammiolle ensimmäisen paketin leveästi virnuillen. Se on kolmisenkymmentä senttiä pitkä ja suhteellisen painava, ja paketoitu hellyyttävän sotkuisesti. Paperi repsottaa ja Rahikainen on käyttänyt teippiä suunnilleen puoli rullaa, mutta ainakin paketin ympärille kiedottu nauha on kiharrettu kauniisti.
Lammio ei yhtään osaa arvata, mitä paketissa on, mutta Rahikaisen likainen viristys kertoo aika paljon. Lammio irrottaa siististi teipit ja avaa paperin repimättä sitä, Rahikaisen pyöritellessä silmiään hänen tarkkuudelleen. Lammio vetää paperista muovipaketin ja kääntää sen, ja naurahtaa tajutessaan, mikä se on.
Paketti on etupuolelta läpinäkyvä, ja näkyy sisältävän kirkkaan pinkin imukuppidildon. Ison sellaisen. Sen halkaisija on arviolta viisi senttimetriä tai hiukan enemmän, ja pituutta sillä näyttää olevan enemmänkin kuin tarpeeksi.
“Siin on siulle ajanvietettä siks aikaa ku mie en oo paikalla. Enkä pistäs pahakseni vaikka lähettäsit miulle jonku kuvanki.”
Lammio pyörittelee silmiään, mutta nojautuu kuitenkin suutelemaan Rahikaista kiitokseksi. Hän ei koskaan myöntäisi sitä, mutta aika houkuttelevaltahan lelu oikeastaan näyttää.
Hän asettaa dildopakkauksen pöydälle ja ojentaa vuorostaan Rahikaiselle pienemmän paketin. Rahikainen repii paperin surutta, ja paketista paljastuu kello. Se on ajattoman klassisen, ranne on ruskeaa nahkaa ja kellotaulu norsunluun värinen. Se oli vähän kalliimpi kuin miltä ehkä näyttää, mutta sitä Rahikaisen ei tarvitse tietää.
“Hei, sie muistit et miun vanha kello hajos! Kiitos”, Rahikainen hymyilee ja painaa Lammion huulille toisen lyhyen suudelman.
Rahikainen laittaa kellon heti ranteeseensa, ja Lammio pitää ihan liikaa siitä, miltä se näyttää hänellä. Se on tyylikäs, ja tuntuu tavallaan siltä, kuin Rahikainen kantaisi merkkiä siitä, että hän on Lammion.
”Sie sitte”, Rahikainen sanoo ja antaa Lammiolle seuraavan paketin. Siinä on pullollinen Lammion lempikonjakkia.
Hänen tekee mieli sättiä Rahikaista siitä, että tämä käytti niin pljaon rahaa tähän, mutta hän ei nyt viitsi, etenkin kun hänen oma suurempi lahjansa odottaa vielä. Sen sijaan hän avaa pullon heti.
“Heei, sen piti olla erityisii tilanteit varten!” Rahikainen älähtää.
“Eikö tämä ole erityinen tilanne”, Lammio kysyy pilkettä silmäkulmassaan ja hörppää konjakkia etiketinvastaisesti suoraan pullosta. Hän sulkee hetkeksi silmänsä ja nauttii mausta, sen tummista, savuisista vivahteista.
“Minä vietän joulua rakastamani miehen kanssa, selvisin hengissä puukotuksesta, minua odottaa jättidildo… voiko hienompaa olla?”
“Sie oot ihan hölmö”, Rahikainen nauraa ja vetää hänet uuteen suudelmaan, syvempään tällä kertaa. Hän vetäytyy kuitenkin nopeasti pois ja nyrpistää nenäänsä.
“Hyi vittu. Sie oot ihana, mut siun maku näissä jutuissa on kyllä ihan kamala.”
“Sanoo hän, jonka suosikkijuomiin lukeutuvat Sandels ja Pirkan siiderit.”
“Elä kehtaa, laatujuomia!”
Lammio nauraa ja suukottaa Rahikaista hellästi. Tällä kertaa Rahikainen antaa suudelman syventyä, vaikkei pidäkään konjakin mausta, joka viipyy Lammion kielellä.
Lammion kurkottaa poimimaan pöydältä toisen ja viimeisen lahjansa Rahikaiselle. Se on kirjekuoressa, joka pullistelee, koska sisältöä on paljon. Lammiota jännittää hiukan kun hän antaa sen Rahikaiselle. Ettei vain menisi sittenkin pieleen. Hän selvitti kyllä etukäteen, ettei Rahikaisella pitäisi olla mitään menoa silloin, mutta riski on aina olemassa.
Rahikainen avaa kuoren, vetää sen sisällön ulos, ja menee hiljaiseksi. Hän tutkii paperit läpi
Lammio seuratessa vierestä sydän kurkussa.
“Henrik”, Rahikainen niiskahtaa lopulta ja nostaa katseensa Lammioon hämmentyneesti hymyillen. “Minkä takkii sie miule jottain näin issoo? Mie en ees halluu tietää paljonko tähän kaikkeen meni rahhaa.”
“Onhan se tavallaan lahja minulle itsellenikin. Ajattelin, että miksei kerrankin hemmoteltaisi itseämme kunnolla.”
Kuoressa on liput luksusristeilylle hiihtoloman ajaksi, tulosteet kylpylähotellivarauksesta Tukholmassa, esite hotellin hoidoista ja toinen kaupunkin homobaareista, sekä muuta matkaan liittyvää. Rahikainen asettaa ne huolellisesti pöydälle, ja kiipeää muitta mutkitta Lammion syliin. Hän varoo ettei osu kylkeen, ja asettuu siihen aivan lähelle, painaa heidän otsansa yhteen.
“Kiitos”, hän sanoo hiljaa Lammion huulia vasten. “Mie en malta uottaa, tuo kuulostaa niin kivalta. Mut sie joudut sit luppaamaan, että mie saan nähhä siut kasvonaamiossa ja kurkunviipaleet silmillä”, hän virnistää. “Ja että saan peittää siut glitteriin sit kun mennään sille baarikierrokselle.”
“Ihan vapaasti”, Lammio naurahtaa.
“Ja että saan kuivanaida sinnuu vähintään parilla tanssilattialla. Yhtä hävyttömästi ku sillon kun tavattiin.”
“Ihan mitä vain”, Lammio lupaa ja suutelee Rahikaista. Hetkeksi he uppoavat siihen, toisiinsa. Tietoon siitä, että heitä odottaa yhteinen tulevaisuus, että he suunnittelevat sitä yhdessä eikä kumpikaan ole lähdössä mihinkään.
“Miulla olis siule vielä tää yks”, Rahikainen kuiskaa suukkojen välissä. “Tää ei kyllä voita siun lahjaa, senkin ylisuorittaja.”
Lammio näykkää hänen alahuultaan pehmeästi ilmaistakseen olevansa eri mieltä. Rahikainen huokaisee ja nojautuu taaksepäin ottamaan pöydältä viimeisen paketin. Se on aika pieni, kuution muotoinen. Rahikaisen käsi näyttää tärisevän hiukan hänen antaessaan paketin Lammiolle, ja hänen katseessaan on epävarmuutta.
Lammion mieleen tulee ajatus, joka saa hänen sydämensä hakkaamaan. Hän poistaa lahjapaperin nopeasti, ja kun sen sisältä paljastuu musta samettirasia, hänen hengityksensä tuntuu tarttuvan kurkkuun. Eikai Rahikainen sentään... sormuksia?
Lammio avaa rasian ja kokee sekä helpotusta, että pienen pettymyksen puraisun. Rasiassa on kaulakoru. Yksinkertaisen kaunis, nuolenpään muotoinen riipus paksussa hopeisessa ketjussa. Lammio poimii sen käteensä ja huomaa kaiverruksen riipuksen toisella puolella. Se on heidän ensitapaamisensa päivämäärä.
“Janne”, Lammio kuiskaa. “Kiitos. Tämä on kaunis.”
“Siun ilme oli vähän sellanen, että ootit että onko tossa sormukset”, Rahikainen sanoo, ja jatkaa ennen kuin Lammio ehtii vastata mitään: “Mie kattelin kyllä niitäki.”
Lammion sydän jysähtää kivuliaasti ja aivot lyövät tyhjää. Rahikainenko todella mietti -?
“Mut aattelin, että tää on vähän enemmän meiän tyyliä. Toi ketju on sen verran pitkä, että sen saa paijan alle piiloon. Ei ihan niin näkyvä. Mut periaatteessa mie… meinaan tällä vähän samaa. Että tuosta päivästä asti ja ihan niin pitkään ku sie vaan haluut, mie oon siun.”
Lammio huokaisee ja silittää Rahikaisen selkää tärisevin käsin. “Olisin minä sormuksenkin ottanut”, hän kuiskaa käheästi.
Rahikainen päästää äänen, joka on jotakin naurahduksen ja nyyhkäyksen välimaastosta, ja halaa Lammiota. He takertuvat toisiinsa tiukasti, ja Lammio hengittää Rahikaisen tuttua tuoksua.
“Rakastan sinua”, hän sanoo Rahikaisen olkapäähän, ja saa palkakseen pehmeän suukon leukaperälleen ja kuiskatun vastauksen.
“Niin mieki sinnuu. Jos jossain vaiheessa tuntuu siltä, niin mennään vaikka yhessä.”
“Ostamaan sormuksia?”
“Nii.”
“Mennään vain”, Lammio myöntyy, ja he hymyilevät hölmösti kumpikin, kyynelsilmin ja niin leveästi, että poskiin sattuu.
“Hyvä”, Rahikainen sanoo ja ottaa Lammion vasemman käden omaansa, sivelee hellästi nimettömän ihoa. “Koska mie en tienny yhtään, minkä kokoset sormet siula on.”
Lammio nauraa ja Rahikainen suukottaa hänen ohimoaan, poskeaan, kääntää lopulta hänen päätään niin, että pystyy suutelemaan hänen huuliaan. Lammio vastaa suudelmaan ja liikahtaa lähemmäs. Hänen kylkeään vihlaisee, mutta hän ei välitä vaan suutelee Rahikaista syvemmin.
Hänen kätensä löytävät tiensä Rahikaisen farkkujen takataskuihin, ja Rahikainen seuraa mukana, kun Lammio vetää häntä vieläkin lähemmäs. Hän keinuu Lammion sylissä, ja lantion liike on tuntuu luvattoman hyvältä. Lammio äännähtää mielihyvästä, ja Rahikaisen käsi sujahtaa heidän väliinsä, avaamaan housuja. Lammio vetäytyy hiukan taaksepäin ja riisuu Rahikaiselta paidan. Sitten hän vetää tämän tiukemmin syliinsä.
Lammio katsoo ylös Rahikaiseen ja kokee niin monta tunnetta, joita ei osaa edes ilmaista sanoin. Rakkautta ja onnea ja jännitystä ja pelkoa ja innostusta. Rahikainen on kaunis ja hänen, eikä Lammio malta odottaa ikuisuutta yhdessä hänen kanssaan.
37 notes
·
View notes
Jälkipuintia n:o 3
Syyskuun AVAV-esitysten jälkikeskusteluissa sanottua ja jälkikäteen viesteinä tullutta palautetta.
”Tietynlainen pyhyyden kokemus sai mut keskittymään siihen esitykseen, eikä käyttäytymään niin kuin burleskiesityksessä, mutta nyt kun sanoin tän ääneen niin alan kyseenalaistan sen, että miksi pyhän tarvis olla ainoastaan harrasta.”
”Yllättävä kokemus oli, että yleensä barokkimusiikkia kuunnellessa on tottunut siivoamaan tietynlaiset assosiaatiot pois, esimerkiksi just kaikki ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät, niin oli kiinnostavaa, että täällä ne olikin silmien edessä tosi hienosti. Avartava kokemus.”
”Se oli huisia, että kirkkomusiikin melankolinen tunnelma toi esiin sen, millaisesta näkökulmasta Neitsyt Marian tarinaa on kerrottu, ja tässä kontrastoitiin sitä hienosti. ”
Anna: ”Aivan mieletön, rohkea ja kantaaottava projekti! Kai tiellä on lisää konsertteja tiedossa? Mun lempikohta oli alussa, kun Neitsyt Mariasta kuoriutui sieltä vuosisatojen aikana rakennettujen kulttuuristen merkitysten alta ihminen. Te vapautitte Neitsyt Marian! Amen!”
Noora Oksa: ” Selvästi tällaiselle avaukselle oli tarvetta ja tilaa. Mariana oleminen tulee vähän läheisemmäksi ja saavutettavammaksi ja merkityksellisemmäksi. Ja Maria astuu muiden naisten ja ihmisten joukkoon. Mitähän kaikkea se voi merkitä, esim. monelle vastakkainasettelulle ja erottelulle. Päällimmäiseksi jäi harras ja tosi vaikutelma ja se, että se ei tunnu olevan ristiriidassa seksuaalisuuden kanssa, onkin ilahduttavaa.”
Sanna Korteniemi: ”Kiitos hienosta konsertista! Oli ilahduttavaa kuinka tarkasti ja syvällisesti Maria-kuvaa oli tutkittu. Tuntuu että vasta konsertin jälkeen minulle on alkanut aueta eri roolien ja kuvien olemus. Etenkin se ensimmäinen vähän nunnamainen peitetty/paljas raskaana oleva Maria, jonka kohdussa ei ollutkaan mitään. Ja vielä se ledivalonännit ja Bellissima Regina -kappale. Vasta jälkeenpäin tajusin, että musiikki oli maallisesta yhteydestä. Siinä oli jotain todella vaikuttavaa. Valaistut nännipihat toi mieleen sädekehän, ja tuon rinnan paljastamisen sakraalin ulottuvuuden, syntynyt kokonaisuus oli yhtä aikaa vakava ja koominen, maallinen ja ylevä.
Projektinne liittyy yleisempäänkin keskusteluun siitä, miten taide vaikuttaa ja ottaa kantaa. Riittääkö se, että konserttiyleisö toteaa esityksen olleen "kiva"? Olitteko todella odottaneet, että yleisössä olisi ollut joku, joka olisi aidosti kyseenalaistanut tämän yhdistelmän?
Katson tietysti kokonaisuutta kuvataiteilijan näkökulmasta, ja tällaisia vaikuttamisen ja kontroversaalien lähestymistapojen mahdollisuutta jokainen taiteilija miettii. Onhan se vähän kuin taiteilijan märkä uni (jos ilmaus tässä yhteydessä sallitaan:) että onnistuisi tekemään jotain mikä todella vaikuttaisi, herättäisi vaikka pahennusta, kunhan herättäisi todellisia reaktioita, ei vain ympäripyöreää hyminää ja selkään taputtelua.”
Katri Kallio: ”Tulin ystävän kutsusta, odotin ehkä enemmän tietoista ärsyttämistä, mitä tässä ei ollenkaan ollut, mä ilahduin siitä, että se oli niin tyylikkäästi tehty ja nää kaikki ilmeisesti lähti jostain Neitsyt Marian kuvista. Se mitä meille barokkimusiikista on säilynyt, on tää kirkkomusiikki, mutta toki ne säveltäjät pölli ne melodiat maallisista renkutuksista. Se, että kirkkomusiikissa on erotiikkaa ja aistillisuutta, ei varmaan ole yllätys kenellekään ja hirveen hienolla tavalla saitte sen sieltä esiin. Kiitos siitä.”
Anniina Seppänen: ” Kun mä näin tän projektin, niin mun eka ajatus oli että jes, mahtavaa että joku vihdoinkin tekee jotain tällasta! Mua on ihmetyttänyt ja ällöttänytkin se, että Mariassa hienointa on nimenomaan sen neitsyys ja ajattelin heti, että haluan ehdottomasti nähdä tän. Oon tosi iloinen ja kiitollinen, että te ootte tehnyt tän. Kiitos.”
”Tunnelma oli niin hieno, että se ei vaatinut väliaplodeja tai sellasta”
”Sitä vaan odotti seuraavaa tapahtumaa, koko esitys oli yhtenäistä tarinaa eikä sitä tehnyt mieli keskeyttää.”
Tuukka Haapakorpi: ”Mä katsoin tätä esitystä ei-naisoletetun näkökulmasta se, mitä mietin esityksen aikana, oli teidän suhde Mariaan semmosena nais-vertaisena meidän yhteiskunnassa. Ja suhteessa siihen, että miten te musiikillisesti tai taiteellisesti koette, että mitkä teidän mahdollisuudet on, että missä eri positioissa te voitte näyttää tätä Mariakuvaa, ja vaikuttaako teidän sukupuoli teidän suhteeseen siihen musiikkiin? Ja esimerkikisi, jos musiikin esittäjät olisi olleet miehiä ja muuten esityksen sisältö ois ollut sama, olisiko se muuttanut jotain ja mikä olisi muuttunut. Ja mitä se kertoo tämän päivän mahdollisista positioista naiselle olla osa tota musiikin historiaa.”
”Mä olin ajatellut viettää koti-illan, mutta sain sitten kaverilta vinkin tulla tänne ja mut sai liikkeelle kontrasti näissä teemoissa, selkeästi klassisen puolen musiikki, joka mun silmissä on tosi siveää ja kunnollista ja säädyllistä ja sit tää toinen puoli, joka haluaa provosoida. Mulla ei oikeestaan ollut odotuksia, mä halusin vaan nähdä, mitä te teette näillä elementeillä. Aika kilttejä oli mun makuun noi kaikki numerot.”
Iina Peltomäki: ”Tosi hienosti säilytitte sen arvokkuuden, joka tän teeman ympärillä on. Tää ei missään mielessä ollut halpa, mitä mä vähän pelkäsin, että tää vois olla.”
”Mä tulin tänne burleskiesiintyjänä ja sen katsojana ja just siksi, että mä koen, että busleskitaidetta voi hyvin levittää performanssitaiteen puolelle ja myöskin barokkimusiikin rakastajana mä nautin tosi paljon siitä, että mä sain sen mitä halusin ja jotain, mitä en oo kokenut aiemmin ja mä kiitän siitä.”
Josef Donner: ”Tosi raikasta. Mä nyt en tiedä niin paljon asiasta, mutta ihana oli nähdä sitä riemua siitä, että voi itse päättää, mitä tekee sen musiikin ja sen visuaalisuuden kanssa. Myöskin se burleskin kauneus tuli ihan eri tavalla esiin, kun on käynyt katsomassa näitä villimpiä siinä ei tule keskityttyä sellaseen, miten kauniisti valo osuu ihoon tai miten käsi voi valaista kasvot tai viuhkat valaisee koko takaseinän. Siinä menee monet asiat ohi, kun kattoo vaan, millon seuraava vaatekappale lähtee.”
Marianna Haapakoski: ”Mä taas aistin kipua enemmän kuin riemua, tosi kiinnostava kuulla, että sulla tuli tuo olo. Mulle jäi päällimmäisenä mieleen sellanen naisena olemisen kipu ja se kauneus siinä.”
Anne Nimell: ”Yks kiinnostava elementti oli se tilan ottaminen, että asiat tapahtuu omassa rytmissään ja säännöllisesti, kasataan kamat ja sitten se sama sääntö, että tullaan istumaan ja sitten alkaa seuraava asia ja kaikella on oma aikansa ja tilansa, mikä mulla liittyy tuohon kuvastoon, että onko se Maria siellä kuvana, ja että kuka päättää siitä Mariasta ja omasta kuvastaan ja kehostaan. Herää myös kysymys teistä kaikista muista, se ei ole pelkästään Armi, joka on neitsyt Maria. Mietin semmosta kysymystä, että ikään kun jos on erilaista katsojuutta, että kun on katsojia, jotka on enemmän katsoneet burleskia tai sitten tätä musiikkia, ja vaikka tässä oli kaikki tosi orgaanista, niin tuli silti kiinnostavia hetkiä, että miten reagoi itse.
Laura Reunanen: ”Mietin sitä, että kun lavalla on Buleski-Maria, niin sopiiko käyttäytyä yleisössä niin kun burleskikeikalla käyttäydytään, vaikka tää tila ja setup oli selkeästi niinku klasarimainen, mikä sai varmaan ihmiset olemaan hiljaa.”
”Pidin teoksen rauhasta. Burleski ja musiikki muotosivat yhdessä saumatonta, jopa yllättävän ristiriidatonta tunnelmaa. Minulle kyse oli keskiaikaisen musiikin voimalla neitsytmariamyytin ruumiskuvien esiin manaamisesta. Seurakuntamme edessä esiintyjät muuttuivat ja liittyivät osaksi kristillisen kulttuurin perimmäisintä naiskuvaa. Burleskin ruumiillisuus ja visuaalisuus tavoittivat neitsytmariamyytin kaksinaisuuden: pyhä ja puhdas & neitsyt/äitifantasia ja eroottisuus. Mielestäni nämä kristillisessä eetoksessa näennäisen vastakkaiset suunnat, halu ja pyhyys, avautuivat Armin ruumiissa kauniisti toisiinsa kietoutuneina ja ajoittain erottelun ylittäen. Tekijät framesivat teokselle feministisen ja purkavan lähdön teoskuvauksella, käsiohjelmassa ja yleisökeskustelussa. Mielestäni teos avasi neitsytmariamyytin nähtäväksi, mutta ei radikaalisti purkanut neitsytmariamyyttiä miesten luomana(?), ylläpitämänä(?) ja suppeaa naiskuvaa(?) rakentavana konstruktiona. Jäin ehkä toivomaan röyhkeyttä ja näkyjä ruumiillisuudesta, joka räjäyttää neitsytmariamyytin, pesee sillä lattiat ja jatkaa eteenpäin. Toisaalta yleisökeskustelu mahdollisti esityksen jälkeisen tilan, jonka kautta myös näihin kysymyksiin oli mahdollista palata. Arvostan kyllä myös tekijöiden valitsemaa kunnioittavaa sävyä tässä ajassa.”
Kiitos kaikille ajatuksiaan jakaneille.
1 note
·
View note