#turina turisee

[turinametsa]

Hetki ennen huomista

Kirjottelin lukiomotivaationi puutteessa pätkän (äikänkurssia varten) liittyen mun omaan kirjalliseen tuotokseen  jota ei vielä ole edes olemassa ja aattelin iskeä kyseisen pätkän tänne palautteen toivossa. Ett jos satut lukee tän ni kerro ihmeessä mielipiteesi :D

Kyseessä on siis jatkosotaan liittyvä tekstikasa, ja siinä käydään hieman lävitse vänrikki Rannan (sekä hänen esimiehensä ja hyvän ystävänsä luutnantti Timosen) ideologista näkemystä. Vänrikki Ranta ja luutnantti Timonen ovat minun kehittelemiäni henkilöhahmoja. 

----

Pataljoona on saavuttanut Latvajärven 1.7.-41, ja samana iltana reserviläiskomppanian upseerit yrittävät keskustella akateemisesti huonolla menestyksellä.

----

Hetki ennen huomista

Heinäkuun ensimmäinen päivä kääntyi iltaan. Kesäisen auringon viimeiset säteet sulkivat Latvajärven runokylän syleilyynsä. Taivaanranta hehkui oranssina. Varjot ylsivät pitkälle, ja niitä seurasi katseellaan myös vänrikki Ranta. Ranta oli nuori reserviläisupseeri, jonka mieltä nostattivat parhaiten runot ja laulut, joita Akateemisen Karjala-seuran tapaamisissa hoilattiin. Niitä hän oli lapsuudestaan asti kuullut, ja niitä hänelle oli innokkaasti opettajaisän toimesta opetettu. Heimoveliaate kyti vahvana liekkinä hänessä, ja jos hän olisi ollut vanhempi kuin kuusivuotias heimosotien aikaan, olisi hän mielellään ja ennen näkemättömällä innolla osallistunut Karjalan kansannousuun. Niin kuitenkaan ei ollut voinut tapahtua, joten sen innon oli aika purkautua nyt.

Vänrikin katse nousi varjoista taloihin ja itse järven selälle. Latvajärvi oli pieni järvi, vaatimattoman pieni lammikko Ääniseen tai Laatokkaan verrattuna, jopa Suomussalmen Vuokkijärveä melkein kymmenen kertaa pienempi. Itse runokylä sijaitsi sen itäpuolella, pienellä vaaralla, ja sieltä oli aikoja sitten Arhippa Perttusen itsensä ja hänen lähisukulaistensa edustama Perttusten runonlaulajasuku katsellut järvenselälle ja kenties luikautellut ikiaikaisia tarinoitaan järven laimeiden laineiden kuljetettavaksi…. Ranta huokaisi haikeasti ja asettui nojaamaan pienen mökkipahaisen nurkkalaudoitukseen.

Hän oli pettynyt. Siviiliväestöä alueella ei ollut, joten Ranta ei saanut ihailla toivomiaan vastaanottajaisia, ei saanut lämpimiä tervetuliaisia, ei saanut paistatella sorretun kansan vapauttajan kunniassa…. Ja mikä pahinta - siviiliväestön puuttuminen tarkoitti sitä, ettei hän päässyt keskustelemaan yhdenkään runonlaulajan kanssa! Liekkö heitä enää edes olemassa? Tietämättömyys kalvoi sisuskaluja, korvensi ja kirveli, ja epätoivo luultavasti jopa säteili hänen kasvoiltaan, sillä pientä polkua myöten lähestyvä luutnantti Timonen vakavoitui hänet nähdessään.

“Ville, mitäs sinä täällä yksin murehdit?”

Olihan vänrikki nähnyt miehen tulevan, mutta vasta nyt hän kiinnitti tuohon enemmän huomiota. Leikillisen laiskasti hän suoristautui ja käytti kättään tervehdykseksi ohimollaan. Timonen huitaisi vähättelevästi vastaukseksi ja asetti kätensä ristiin selkänsä taakse.

Ranta katseli hetken aikaa esimiestään. Luutnantti Kalle Timonen oli pitkä ja voimakas, hyväntahtoinen mies, muutamia vuosia häntä vanhempi. Kauaa Ranta ei ollut tuntenut toista, mutta hän oli huomannut tulevansa mainiosti toimeen komppanianpäällikkönsä kanssa. Osasyy sille saattoi olla yhteinen ideologia - Timonen oli paljastunut aktiiviseksi AKS:n jäseneksi ja Vienan kulttuurihistorian harrastajaksi.

“Et ollut kuulustelemassa vankeja?” Timonen kysyi ja vänrikki ravisti päätään.

“En ollut. Lähetettiinkö ne ylöspäin herroille tulkittaviksi?”

Kylästä oli saatu päivällä kuusi vankia, joista yksi oli ollut henkihievereissään.

“Ne viisi lähetettiin esikuntaan, se haavoittunut jätettiin joukkosidontapaikalle. Kävin jututtamassa sitä, mutta eihän morfiinihumalaisesta selvää saa.”

He olivat hetken hiljaa, kuin yhteisestä sopimuksesta.

Timonen istahti alas hiekalle, ja pian Ranta asettui hänen viereensä. Yhdessä he seurailivat illan hämärtymistä ja muutamien miesten kuljeskelua järven rannalla. Joku nouti vettä pakilla keittääkseen saikkaa, ja toinen pesi noen sotkemia kasvojaan keskittyneenä.

“En minä olisi osannut odottaa, että täällä olisi näin rumaa”, Timonen totesi ja Ranta vilkaisi häntä sivusilmällä.

“Niin. Kyllähän sitä köyhäksi sanottiin, mutta että näin rähjäinen….Vaikea uskoa.”

“Ehkä tämäkin kylä loisti ennen Lokakuun vallankumousta. Ja varmasti tulee vielä loistamaan.”

Timosen kasvoilla kävi hymyntapainen, ja nuoremman upseerin oli helppo yhtyä siihen.

“Harmi vain, että olemme kaksikymmentä vuotta myöhässä. Jos Karjala olisi saatu jo kansannousun päivinä, olisi kulttuuri onnistuttu säilyttämään.”

“Oletpa sinä varma asiasta”, luutnantti naurahti ja iski kätensä Rannan harteille. Toisella kädellään hän osoitti järvelle. Kuusi sorsaa nousi lentoon siivet räpisten. Joku rannalla olleista sotilaista yritti ampua niitä, mutta ei onnistunut saamaan yhtäkään alas. Sotilas kuului kiroilevan, ja se sai Rannan nauramaan.

“Siinäpä sitä kuulet, oikein perisuomalaista sisua. Eikös me sitä täältä haeta? Alkusuomalaisuutta?” Timonen kysyi ja vänrikki pyyhki naurunkyyneleitä silmistään. Olo oli kumman vapautunut, eikä Ranta tiennyt, johtuiko se väsymyksestä vai jostain muusta. Raskaan päivän jälkeen mille tahansa pystyi nauramaan hyvillä mielin.

Timonen tarjosi vänrikille tupakan ja sytytti sen samalla liekillä, kuin omansa. Pienet savukiekurat haihtuivat kohottuaan muutaman metrin päähän heistä. Luutnantti nojasi aavistuksen verran taaksepäin venytelläkseen.

“Jaahas, mitä luulet? Kauanko sota kestää?” Timonen kysyi täyttääkseen hiljaisuutta.

Ranta puhalsi kiusallaan savua toisen kasvoille ja sanoi:

“Eikös ne kolmesta viikosta puhu. Mutta ei mikään sota kestä kolmea viikkoa.”

“Kävitkö muuten Perttusen haudalla?”

Vänrikki kurtisti kulmiaan.

“En käynyt. Missä kunnossa se on?”

“Kaameassa. Eivät ole suurimman runonlaulajansa muistoa vaalineet sen enempää. Ties vaikka olisivat käyttäneet hautuumaata tunkiona.”

Timonen hymähti ristiessään kätensä niskaansa ja heittäytyessään ruohikkoon.

“Hirveää”, Ranta huokaisi ja pyöräytti suikkaansa käsissään. Lakin kangas oli kulahtanut auringossa, sen hän tunsi sormissaan. Suikan ostaessaan se oli ollut uutuuttaan pehmeä ja väriltään kaunis, mutta vuoden parin vähäinenkin käyttö oli jättänyt siihen jälkensä. Lakin sivussa oli edelleenki toissatalvinen veritahra, joka ei lähtenyt pois millään. Kaikkea Ranta oli yrittänyt, mäntysuovasta lipeään, mutta siinä se tahra edelleenkin oli. Se tuntui sormissa inhottavana kovettumana. Tahra toi hänen mieleensä ne satapäiset ihmislaumat, jotka rynnivät heidän asemiaan päin suurina, pelottomina aaltoina kuin kissan jahtaamat, ahdinkoon ajautuneet rotat, jotka talloivat huono-onnisimmat yksilöt alleen, sillä eteenpäin oli päästävä, kaatui viereltä yksi tai sata tai tuhat muuta.

Sitä näkyä Ranta oli pelännyt, ja hän oli pelännyt etenkin niitä kauhusta laajenneita silmäpareja, jotka syöksyivät päälle ja peittivät linjan vähäiset puolustajat pikimustaan pimeyteen.

Ne tulivat sen talven jälkeen usein uniin, mutta kesän edetessä ja työn täyttäessä elämän, oli painajaiset jääneet. Uusi sota ei tuonut pelkoja pintaan, sillä tilanne oli toinen. Hyökkäyssodan voitokas tunnelma - vaikka sotaa oltiinkin käyty vasta vaivaisia päiviä - ja vähäinen vastarinta piti mieltä yllä. Ranta uskoi voittoon, vihdoinkin kansakunnan oli mahdollista kostaa kokemansa vuosisataiset vääryydet.

Vaikka hän yritti pitää mielialaansa sillä hetkellä korkealla, hän näytti synkältä ja Timonen huomasi sen.

“Sinä se et kyllä tänään ole ollut oma itsesi”, luutnantti totesi mukamas ohimennen ja painoi sätkänsä iltakosteutta keräävään nurmeen. Mies nousi istumaan ja kietaisi kätensä polvensa ympärille.

“Millainen minä sitten yleensä olen?” Ranta naurahti ja käänsi kasvonsa esimiehensä puoleen.

“Sinä olet reipas ja hymyilet paljon. Mitä sinä oikein ajattelet tällä hetkellä tuolla sinun pienessä päässäsi?”

Timonen pörrötti vänrikin hiuksia ilkikurisesti virnistäen, ja Ranta tyrkkäsi käden kauemmas.

“En minä oikeastaan mitään mieti. Anna olla, olen vain väsynyt.”

“No, jos niin sanot”, vanhempi mies myöntyi ja nyhjäsi maasta ruohoa, jota heitti upseeritoverinsa päälle. Ranta hymyili etäisesti. Ei sellaisista asioista voinut puhua, poikkeuksen saattoi tehdä ehkä korkeintaan humalassa. Eikä häntä mikään kuitenkaan vaivannut. Hän oli vain väsynyt.

Äkkiä Timonen nousi seisomaan ja veti Rannankin ylös.

“Tule. Käydään vielä uimassa. Vesi on lämmintä.”

“Käydään.”

Myöhään venähtäneen iltauinnin jälkeen Ranta tunsi olonsa raukeaksi. Ensimmäisen taistelun voitto kertoi uuden ajan koittamisesta Vienan Karjalaan. Vielä jonain kauniina kesäpäivänä se säkenöisi entisessä tarunhohtoisessa loistossaan. Loistossa, minkä Lönnrotin Kalevala ja Ilmari Kiannon sekä Onttoni Miihkalin kirjallisuus sai syntymään. Suomi käänsi tarinoidensa syntysijojen historiaan uuden sivun. Ranta sulki silmänsä hymyillen. Läheltä kuului Timosen vaimea tuhina, ja hän värähti tyytyväisenä. Muutaman tunnin päästä aamu taas koittaisi, mutta Ranta ei vaivannut päätään enää ajattelemalla seuraavaa päivää. Oli hyvä elää hetki kerrallaan.   

#turina turisee #kirjailijanalku #jatkosota #kai tän piti olla vähän niinku novelli mut #en osaa #1941 #laatu on aika kymppi w/ kirjotusvirheet #vienan karjala #karelia #sanokaa ihmeessä jotain tästä jos luitte koska niinku #palaute on kivaa #oon rakastunut näihin poikiin jo valmiiks #enkä oo ees kirjottanu näistä aikasemmi mitään kokeiluja #parista muusta henkilöhahmosta kyllä #OC #omat pojat #vänrikki ranta #luutnantti timonen #yritin saada aikaseks tähän jotain tunnelmaa mut herranjumala ei #oon niin väsynyt ettei todellakaan pitäs kirjottaa #ja pitäs keskittyä esim niinku koeviikkoon #antakaa anteeks kaikki mun aivostopit tän suhteen #ei-Tunskaa #mun pitäs keksii tälle joku oma tägi eiku #tai tehä oma blogi aiheelle tämä #tai mun muille kirjotuksille paitsi ficeille #kiitos jos luit!! #btw jos jotakuta kiinnostaa ni voin avautua tästä mun projektista #ett saa tulla kyselee jos on halua #suomi finland

[turinametsa]

Ylimääräinen höpötystuokio harrastuksestani

Ajattelin vähän höpistä joutavia tänne kun oon tosi yksinäinen sielu välillä (kello on 1.15 pe-la yönä, kun kirjotan tätä. Kaikki höpöttelykaverit siis nukkuu jo) :D

Oon tosiaankin sairastanu lähestulkoon koko viikon ja laiminlyöny sen takia kouluhommia, mutta yritin sentään päästä eteenpäin harrastukseni kanssa.

Tänä iltana kahlasin läpi aika monta kymmentä sataa asiaa sivuuttavaa nettisivustoa tai niiden osia parin tunnin aikana, ja yritin opettaa vanhemmilleni (joista toinen oli näin perjantain kunniaksi hieman humalassa) muunmuassa sotilaslyhenteitä ja sotatapahtumia, sillä yritän selvittää isoisoisäni sotapolkua :D

Kyseinen isoisoisä syntyi vuonna 1912, hän osallistui jo talvisotaan kotipaikkakunnallaan ja kuului jatkosodan alussa Pioneeripataljoona 15:sta, joka aloitti osin sotataipaleensa Raatteentieltä. Isoisoisäni taival loppui kuitenkin Uhtuan länsipuolelle 3.8.-41 (todennäköisesti eräässä hyökkäyksessä, jonka tavoitteena oli päästä Uhtualle (nyk. Kalevala)). Hyökkäys kuitenkin epäonnistui, ainakin sillä kertaa. Isoisoisäni haavoittui kranaatinsirpaleista, uskoakseni käteen tai jalkaan (pidän näitä loogisimpina vaihtoehtoina, sillä hän kuitenkin osallistui vielä sotatoimiin haavoittumisensa jälkeen.) Hänet siirrettiin III Armeijakunnan HTK:n (henkilötäydennyskeskus) kirjoihin, mistä hänet siirrettiin Toipilastalleille hevostenhoitajaksi (nimenomaan juuri Toipilastalli 1:een, ei mitään hajua missä se on sijainnut, kuitenkin todennäköisesti Pohjois-Suomessa). Isoisoisäni ennätti toimimaan myös ryhmänjohtajana (todennäköisesti pioneeriaikoinaan, sillä oli saanut jossain välin alikersantin arvon) sekä ratsulähettinä. Hän kuului myös osan ajasta Er.ELJ./Troil:iin (kapteeni von Troilin? Erilliseen eläinlääkintäjoukkueeseen) sekä 20. Er. Lin.RK:aan (20. Erillinen linnoitusrakennuskomppania) ja osallistui vielä myös Lapin sotaan.

Isoisoisäni ei luultavasti koskaan puhunut sotajutuistaan ainoalle pojalleenkaan, sillä isoisäni ei ole kertonut niitä juttuja isälleni. Isäni tietää vain isoisoisän haavoittuneen kranaatista jossain Uhtuan suunnalla.

Joten tää on melkonen (merkittävä) pähkinä purtavaksi, kun ainoat tiedot isoisoisäni sotajutuista löytyvät Suomussalmen veteraanikirjasta :D Joudun varmaan turvautumaan vieraaseen apuun (kuten Kansallisarkistoon), mutta teen sen vasta sitten, kun olen päässyt perehtymään paremmin Kiestingin - Uhtuan suunnan taisteluihin. Toivottakaa siis vaikka hiljaa mielessänne onnea tähän touhuun, jos huvittaa 😂😂

Ps. Kiitos jos luit tänne asti, vaikkei tämä ollutkaan millään tapaa tärkeä postaus ❤

#turina turisee #turhuuksien roviolle #sotajuttu #jatkosota #tutkin kaikkee tällästä #rakastan tutkia sotapolkuja #ja sotatapahtumia #ne on kiehtovia #tää on vissii mun harrastus #ja ainut asia mitä teen vapaa-ajalla nykyään #tän takia mulla ei oo kavereita IRL #mökötän aina yksin kämpillä koneella #ja uppoan tämmöseen turhuuteen #mut ehkä tästä sais jotain ammatinpoikasta joskus #tai sivuduunia tai jotain #mut ainaki auttaa tarinoiden ja ficcien kirjottamisessa #btw jos joku kaipailee apua tämmösten juttujen selvittelyssä ni neuvon mielelläni #+ jos joku haluaa ni voin toki yrittää jopa keräillä tarvittaessa tietoja joukko-osastoista tms vaikka johoki sukulaiseen liittyen #teen sitä mielelläni ja autan mielelläni aina jos vaan osaan #ja tää on ainut asia mitä osaan #voin tulkita myös sotilaspassien sisältöjä porukalle jos apua tarttee #en tiiä mainostanko jotenki itteäni tai jotai mut no xd anteeks #hyvää yötä vaa kaikille #anteeks tämmönen

[turinametsa]

Hietala - ficcikollaasi

Eräs aivan ihana fandomveljeni pyysi myöhään viime yönä mua postaamaan yhden mun iltasatuficeistä tänne kaiken kansan luettavaksi, joten ajattelin, että voisin samaan syssyyn heittää pari muutakin Hietala-iltasatua tänne. 

Iltasadut ovat yhtä lukuunottamatta nimettömiä eivätkä ne ole tässä missään aikajärjestyksessä. Tekstipätkien laaduissa voi olla selviä eroavaisuuksia, sillä olen kirjoittanut osan niistä melko väsyneenä. Missään iltasadussa ei ole erikseen mitään TW:itä, mutta lukaiskaa kuitenkin pätkän alussa oleva cursivoitu maininta! 

(Pätkissä ei ole suoranaista mainintaa seksistä taikka väkivallasta, mutta viittauksia sellaiseen löytyy useimmista niistä.)

No mutta, nauttikaahan!

----

1. 

(Canon era, hienoinen maininta Hietasen haavoittumisesta.) 

Huumaava pimeys pyöri heidän ympärillään. Vaikka jostain kauempaa kantautui laukauksia, ei kumpikaan kiinnittänyt niihin huomiota. He olivat omassa pienessä kuplassaan. Edes heidän vieressään olevia lääkintämiehiä ei ollut olemassa sillä hetkellä.

Villen silmien edessä vilahti ne sadat muistot toisesta. Kaikki hymyt ja salassa vaihdetut katseet, jotka saivat molemmat punastelemaan ja arkailemaan. Samaan aikaan he olivat vain parhaat ystävykset, toverit, jotka olivat valmiina uhraamaan itsensä toistensa puolesta. Onneksi sellaista tilannetta ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä kumpainenkin olisi vaipunut ilman toista synkkään epätoivoon.

Ville puristi noen ja veren tahrimaa kättä kädessään. Se vastasi otteeseen yhtä tiukasti, jopa tiukemmin. Kuinka Villen tekikään mieli sanoa jotain lohduttavaa, mutta sanat eivät irronneet päästä, jäivät pyörimään.

Eivätkä päässeet ikinä karkaamaan ilmoille.

**

Aurinko laski taivaanrantaan ja Syväri loisteli isänmaan illassa. Käsi oli löytänyt tutun käden ja piti siitä kiinni niin, että se viestitti selvästi, ettei hän koskaan päästäisi irti. 

Ville katseli joen rauhallisen virtauksen mukana ajelehtivaa mustavalkoista koirastelkkää, joka valmistautui aloittamaan soidintanssinsa. Urhonkin katse oli kai kiinnittynyt siihen. Kääntäessään kasvonsa pojan puoleen Ville hymyili. Siinä ne iloiset, onnelliset silmät loistivat elämänilosta, eikä kivusta ollut enää jälkeäkään.

Urho hymyili hieman vinosti. Se oli suloinen ja vekkuli hymy, ja se sai Villenkin hymyilemään rohkeammin.

"Ihana ett sää ole siinä", poika naurahti ja kurottautui sipaisemaan puhtaan valkoisella kädellään Villen poskea.

Kädessä ei ollut tahraakaan jäljellä verestä tai noesta, ei mitään likaa.

Ville veti leikkisän karhunpenikkansa itseään vasten ja hukutti hymynsä poikasen ruskeaan tukkaan mumahtaen jotain myöntävään sävyyn. Urho piteli hänen kättään käsissään ja siveli sitä hentoisesti, hieman kömpelösti, sormiensa päillä. Ville hymyili ja sulki silmänsä autuaana.

Kevään ensimmäinen leskenlehti pyrki esiin joenpenkereen ruohotuppojen keskeltä.

----

2. 

Meillä on hetki aikaa vielä

(Canon era.)

Kesäinen sunnuntai oli lämmin ja valoisa. Lempeä aurinko soi pienelle aukiolle kasaantuneen kolmannen konekiväärijoukkueen miehillä luvan rentoutua siitä huolimatta, että jatkuvasti pommikoneet lentelivät heidän taukopaikkansa ylitse tavoitteenaan Viipuri ja Helsinki. Etulinjasta kuului tykistökeskityksen ääniä kaukaisena ukkosenjylinänä.

Koskela ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän oli siistinyt univormunsa ja Rahikainen oli pujottanut rintataskun napinläveen pienenpienen kukkakimpun. Ei ollut ruusuja tai punaisia nauhankappaleita niissä olosuhteissa. Rahikainen oli myös hommannut uuden ehjän univormun Hietaselle, ehkä hieman laittomin keinoin.

Mutta nyt se oli välttämättömyys.

Kissankellot ja valkokeltaiset päivänkakkarat heilahtelivat kevyessä kesätuulessa siankärsämöiden levittäessä ilmaan niille ominaista, kirpeää tuoksuaan. Läheisen männyn oksalla istui pitkään yksinäinen talitiainen katsellen toimitusta kiinnostuneena, aivan kuin valmiina viemään keräämänsä tiedot vihollisille. Tai omille upseereille.

Koskela oli seisahtunut erään ikivanhan, suuren kannon juurella. Kannosta kasvanut suurensuuri ikihonka lepäsi hieman kauempana sateen pieksämänä valkoisena puukappaleena, joka odotti kaikessa rauhassa maatumistaan. Tuhannet pienet hyönteiset mönkivät puun lahossa rungossa, sen sisä- ja ulkopuolella. Ne eivät tienneet mistään mitään, ne eivät reagoineet kaukaiseen ukkosenjylyyn tai kolmannen joukkueen miesten liikkeisiin.

Rahikainen olisi halunnut pitää seremonian juhlavimman osuuden, lupauksen lunastuksen, mutta Honkajoki oli ennättänyt ensin. Mies oli siistinyt omaa ulkoasuaan ja jopa ajanut tuuhean partansa puolipitkäksi.

Koskela oli ristinyt kevyesti kätensä ja painanut kasvonsa maata päin. Kieltämäti hieman hävetti, mutta päätös oli päätös. Ja heillä ei ollut enää paljon aikaa jäljellä. Kohta heidän vuoronsa levossa loppuisi ja taas he joutuisivat panemaan itsensä kuulan tielle, vaikkei se hyödyttänyt enää paljon mitään. Purolinja lähestyi lähestymistään, ja Karjalankannaksellakin oli vetäydytty jo Vanhalle Mannerheiminlinjalle asti.

Koskelan mietteet keskeytyivät, kun hän kuuli Rahikaisen viheltelevän häämarssia. Hän nosti kasvojaan ja punaistui hetimmiten nähdessään Hietasen, joka oli sonnistautunut puhtaanvalkoiseen, todennäköisesti jotenkin vihollisupseerilta saatuun, univormuun.

Koskela tunsi kalpenevansa Urhon rinnalla tuon pysähdyttyä hänen viereensä.

Harmaa ja valkoinen tasoittivat pehmeästi toisiaan ja värit tuntuivat sekoittuvan keskenään, kun Koskela otti arkana Hietasta kädestä kiinni. Silloin Honkajoki aloitti pehmeällä, tasaisesti sointuvalla äänellään:

"Hyvät seurakuntalaiset, olemme kokoontuneet julistamaan näinä synkkinä aikoina onnen täyttymystä....."

**

Koskela painautui Hietasta vasten. Univormut oli riisuttu ja he olivat käyneet purossa kylpemässä. Hietanen katseli sadepilvistä hämärtyvää taivasta. Ukkosmyrsky lähestyi.

"Mää miäti tätä ny iha kauhia taval", Hietanen naurahti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Vain minuutteja sitten tuo oli pälättänyt ummet ja lammet kaikesta, mikä tuota olikaan koskaan ihmetyttänyt.

"Ai mitä?" Koskela urahti hiljaa nuoremman miehen olkaan. Hietanen kiemursi vähän, sillä miehen sänki kutitti ilkeästi. Ei ollut suostunut ajamaan sitä, kurja.

"Ei tää ollu mitenkää virallist. Mut kyl mää sua va ni helvetist rakastan", Hietanen säksätti hymyillen nostaen kätensä Koskelan vaaleisiin, kankeisiin hiuksiin.

"Minulle tämä oli ihan tarpeeksi virallista", Koskela mumahti vaimeasti ja tunki päänsä toisen kaulalle.

"Ja mäkin rakastan sua."

"Kyl mää se tierän....Sust ny näke sokeeki, ett kui onnelline sää ole!"

Hietasen iloinen nauru tarttui Koskelaankin, ja yhdessä he nauroivat auringonlaskuun.

**

Koskela puristi Hietasen kättä hellästi kädessään. Sormukset hankautuivat toisiaan vasten tarkoituksenomaisesti. Se oli kuin heitä yhdistävä riitti. Hetken aikaa he olivat olleet erossa, mutta taas vihdoinkin nähneet. Sulkeneet toisensa kiihkeisiin ja kaipaaviin syleilyihin. Painautuneet vastakkain ja toivoneet, että pääsisivät vihdoinkin olemaan rauhassa.

Koskela katseli pitkään toisen rusehtavia, kyyneltyneitä silmiä ja hymyili sipaistessaan Hietasen silkkisiä hiuksia.

"Älä huoli. Meillä on hetki aikaa vielä."

Kesän viimeinen leskenlehti taittui Hietasen alla.

----

3. 

(Modern AU, Koskelaa hieman masentaa.)

Puut hänen ympärillään huojuivat. Huojuivat kuin kuiskien satujaan ja salaisuuksiaan. Tuuli oli jo kylmentynyt, se tiesi syksyn lähestyvän. Se sai  läheisestä koivusta kevyesti kellertyneen lehden irtoamaan. Se pieni, kellertävä lehti laskeutui Koskelan jalkoihin.

Miehen katse putosi maahan. Se ankea, surullinen pieni lehti sai Koskelan kurtistamaan kulmiaan. Niin. Kohta olisi taas syksy. Hitaasti puiden lehdet irtoaisivat, hitaasti taivas harmaantuisi. Lopulta sataisi. Sateiden jälkeen tulisi hallaa. Ja hallan jälkeen talvi. Mies huokaisi ja siirsi jalkaansa niin, että tennari peitti kuolemaan tuomitun pienen lehden.

Tuntui oudolta. Sydän hädintuskin jaksoi lyödä. Mikähän sitäkin taas vaivasi? Vai johtuiko se mielestä? Kaamosmasennusko vaani jo ovella? Hän tuhahti ja sylkäisi maahan. Kuiva maa imi nesteen heti sisäänsä. Metsä ei ollut aikoihin saanut vettä. Taivas oli pitkään pysynyt selkeänä.

Kuiva oksa rasahti vähän kauempana ja Koskela kääntyi, vain nähdäkseen Hietasen seisahtavan puiden lomaan. Hietanen katsoi häntä kulmat koholla ja silmät loistaen. Sillä hetkellä toisessa oli jotain niin suloista, että Koskelan oli noustava kuin magneetin vetämänä ja siirryttävä Hietasen tykö. Pikasesti mies kietaisi kätensä toisen vyötäisille. Hietanen virnisti vähän leikkisänä.

"Mitäs sää tääl kökötä?"

"Mitäpä minä", Koskela mumahti olkiaan kohauttaen. Hän painoi päänsä kevyen suukon jälkeen Hietasen olkaan. Toisen olemus, toisen lämpö ja se tuttu tuoksu saivat Koskelan hymyilemään hieman. Hymy kuitenkin laajeni nopeasti ja pieni hymykuoppa paljastui. Hietanen oli kietonut kätensä Koskelan ympärille ja huojutteli tuota hieman. Eivät kai he oikeastaan sanoja tarvinneet, eleet tuntuivat riittävän. Hietanen painoi uuden pienen suukon toisen hiusten lomaan ohimolle.  Toinen vastasi eleeseen iloisemmalla hymyllä.

Se teki Hietasenkin onnelliseksi.

"Ville, säähä ole iha hupsu", tuo naurahti huomatessaan Vilhon käden hiuksillaan. Koskela sipaisi niitä mielestään paremmin ja hymyili itseään nuoremmalle miehelle leveästi.

"En minä ole hupsu", Koskela kielsi ja pudisti päätään.

"Oletha sää!" Hietanen naurahti ja kumartui hieman lähemmäs suudellakseen miestään.  Koskela myöntyi tekoon ilomielin.

Sen pienen, kellertävän lehden vierestä kulki muutamia muurahaisia, jotka veivät sen mukanaan, piiloon maailmalta. Ehkä se oli vain pieni valkoinen vale. Ehkä kesä ei ollutkaan vielä ohitse.

----

4. 

Ja Hietala, jota pyydettiin, olkaa hyvä: 

(Canon era, viitteitä sotatapahtumista ja Koskela hieman muistelee talvisotaa epäsuorasti.)

Koskela oli istahtanut pystyyn kuolleen kuusen juurelle. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta kaukaa kuului pahaenteistä jylinää. 

Syväri oli jätetty muutamia päiviä sitten, ja nyt oli hädintuskin aikaa lepoon. Vihollinen oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella, ja miehen ajatus kaarsi sitä myöten Rokkaan ja Tassuun. Halusivatkohan nuo nyt olla Kannaksella? Olivathan he toki paljon jo aikaisemmin kokeneet, niillä kahdella oli yksi sotavuosi lisää nuorempiin verrattuna.

Koskela painoi katseensa käsiinsä, kun verkkokalvoille nousi kuva lumisesta maisemasta. Lumi oli halkeillut monesta kohtaan, se oli likaista, nokea, multaa ja kiviä oli kaikkialla. Raju tykistökeskitys oli juuri päättänyt monen pojan lennon. Metsänrajassa näkyi valkoiseksi maalattu tankki, joka oli kaivettu maahan. Sieltä se ampui omia asemia kohti.

Luutnantti ravisteli vähän päätään palatakseen nykyhetkeen.

Niin, Talvisodasta oli jo monta vuotta, ja sai olla. Ei se hänelle mitään merkinnyt, vain kahta raskasta menetystä. Miehen tie oli kulkenut menetyksistä toisiin, ja viimeisimpänä joukosta oli jäänyt Salo.

Liekö vielä hengissä.....

Koskela sulki silmänsä ja veti kätensä rintataskulleen, avasi napin ja etsi hetken taskun pohjalta jotain. Lopulta hän sai käsiinsä rautasormuksen, joka oli vuoltu lentokoneen potkurista. Se sai hänen silmänsä hymyilemään. Kai hänen pitäisi antaa se saajalleen. Mies hymyili kuvitellessaan ystävänsä reaktiota. Varmasti poika riemastuisi, hämmästelisi, kummastelisi. Ehkä jopa suukottaisikin? Mutta pelkkä sormuksen antaminen tuntui tökeröltä. Kai hänen olisi sanottava Hietaselle jotain?

Ajatus iski kuin salama muistin syövereistä.

Eräänä talvisena iltana hän oli ollut vartiossa ja katsellut tähtiä, jotka loistivat juoksuhautojen yllä kuin tuhannet silmät. Ne vartioivat hänen apunaan Syvärin metsää, tarkkailivat ja olivat seurana, vaikkeivat lähestyvistä vihollisista osanneetkaan koskaan varoIttaa. Mutta yksinäiselle niistä oli seuraa. 

Koskela oli silloin vetäytynyt omiin oloihinsa, sillä Hietanen oli päässyt lomille.Aina Hietasen ollessa poissa Koskela oli kaksi kertaa vakavampi. Sen huomasivat muut ja sen huomasi hän itsekin. Hietanen oli koko joukkueelle energiaa ja lämpöä jakava kamiina, mutta kaikista parhaiten poika viihtyi Vilhon vierellä.

Heti ensimmäisinä päivinä sodan alettua kolme vuotta sitten, oli Hietanen tunkenut hänen viereensä telttaan. Se oli saanut Koskelan hieman vaivaantumaan, mutta heidän molempien nukahdettua siihen kylki kyljessä, aamulla Vilhon mieli oli paljon parempi, kuin pitkiin aikoihin.

Urho valaisi hänen sieluaan kuin yksi niistä talvisen pakkastaivaan tähdistä.

Se valo sai Koskelan aina kuvittelemaan kaikenlaista omituista Hietaseen liittyen. Mieleen oli palannut jokin Urhon katse tai hymy tai pään liike, jopa jokin niistä hetkistä, kun joukkue oli ollut saunassa tai jollain puropahaisella peseytymässä.

Ei Koskela ollut koskaan rakkautta tuntenut, hän ei tiennyt, miltä se tuntui, mutta Urho herätti hänessä jotain sellaista, mikä hämmensi pahasti. Sen takia sinä tammikuisena yönä niiden tuttujen tähtien alla Koskela sai ideansa.

Mies puristi sormusta kämmenessään noustessaan kuusen juurelta. Hänen olisi löydettävä Hietanen, vietävä johonkin rauhalliseen paikkaan ja sanottava se. Kysyttävä sitä ja annettava sormus.

**

Koskela asteli väsyneiden miestessä sekaan epätavallisen reippaasti, ja sen vuoksi Rokka nosti heti katseensa tuohon:

"Joko myö männää?"

"Ei vielä", luutnantti vastasi kiireesti ja katseli ympärilleen. "Missäs Hietanen?"

"Jaaha, siul onkii sellast asjaa", Rokka naurahti harvinaisen pehmeästi. Vai kuvitteliko Koskela vain Rokan äänessä jonkinmoisen lempeän ja tietäväisen vivahteen?

"Hää läks juomaa. Ei oo kaukan."

"Kiitos", Koskela nyökkäsi ja lähti kohti paikkaa, jonka oli osoittanut olevan sopiva paikka ottaa käyttövettä.

**

Koskela pysähtyi hengähtämään pajukon katveeseen. Ranta oli autio, loiva hiekkamaa, josta tunki esiin muutamia pieniä kallionkohoumia. Eikä se ollut täysin autio. Rantavedessä uiskenteli telkkä, ja rannalla istui Hietanen ilman minkäänlaista yläosaa. Koskela katseli aikansa Hietasen auringossa paahtunutta selkää, hieman punoittavaa niskaa ja ruskeita hiuksia, jotka olivat niin hassusti pörrössä. Hän tunsi poskiensa punoittavan hieman, kun hän oikaisi kaulustaan nielaisten.

Kyllä hän sen tekisi.

Miksei tekisi?

Hän astui rannalle ja hiekka rasahti saappaiden alla. Hietanen vilkaisi häntä olkansa ylitse, ja heti hämmästynyt ilme muuttui hymyksi.

"Ville! Mitäs sää?"

Koskela ryki ja istahti hänen viereensä. Ei hän edes voinut katsoa toista, se oli liian vaikeaa.

Vilho tunsi Hietasen kummastuneen katseen ihollaan ja punastui sen vuoksi. Hän ei nähnyt Hietasen huvittunutta virnettä, joka kyti pojan kasvoilla tuon nostaessa kätensä esimiehensä olalle.

"Säähä ole iha punane...."

"No no...", Koskela mumahti vaivaantuneesti.

Ei helvetti, eihän pystyisi siihen. Hietasen kosketus poltti kesäpuseron hihan lävitse. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Kaiken lisäksi Koskela sattui vielä vilkaisemaan Urhon paljasta kehoa ja Urhon iloista ilmettä.

Voi helvetti.

Sormus lähetteli kipunoivia viestejä kämmenestä päähän.

Tee se.

Anna se.

Koskela nielaisi ja laski katseensa hiekkaan. Hietanen tuntui siirtyvän lähemmäs ja painoi pian päänsä hänen olkaansa vasten.

"Kuule....Ville?" Hietanen sanahti hiljaa.

"Puhu vaan", Koskela kehotti vaikeasti.

"Mää va miäti....Ku....Jos ei....Emmää mtä manat halu....Mut mää ku.... Sää ku....Emmää eres tierä, mitä sanossi.... Mää ni kauhiast, tai niinku..... Sun kanssas o ollu ain ni hyvä olla. Tieräthän sää sen....."

Koskela kurtisti kulmiaan ja Hietanen vavahti häntä vasten.

"Mää....Mää iha oikiast....Välitä susta."

Vanhemman miehen oli suljettava hetkeksi silmänsä. Hän nielaisi ja otti Urhoa ranteesta, toi tuon käden lähemmäs ja tiputti sormuksen siihen. Hietanen näytti menevän hämilleen ja nosti kyynelistä kiiltävät silmänsä osoittamaan tiukan, hämmennystä ilmaisevan katseensa Vilhon silmiin.

"Mäkin välitän susta. Yhtä lailla. Ja sen takia mä aattelin....Jos sä haluisit....Eihän me voida virallisesti.....Mutta niin. Ollaanhan me oltu läheisiäkin jo pitkään ja....En mä jaksais ilman sua."

"Etkai sää va....tarkota...?"

"Mä rakastan sua."

Se oli hiljainen kuiskaus, lähestulkoon pelkkä henkäys. Vilho ei olisi koskaan osannut uskoa, että hänen suustaan koskaan pääsisi ilmoille noin vähäpätöinen pihahdus.

Hietanen oli lehahtanut tulipunaiseksi ja tuijotteli toista järkyttyneenä.

Rakastaa? RAKASTAA?

Hän olisi halunnut pyörtyä tai vaihtoehtoisesti juosta pari rinkiä maailman ympäri. Villekö rakasti häntä? Kaikkien Ville Vaiteliaana tuntema mies rakasti häntä? Antoi sormuksenkin.....

Antoi sormuksen?

Urho laski katseensa rautasormukseen ja ähkäisi ihmeissään.

"Tarkotatsää....? Ett sillai?"

"Tarkoitan", Koskela mumahti.

Kyynel vierähti Hietasen poskelle, mitä korosti hienoinen, tumma sänki. Hän kiskaisi Koskelan halaukseensa, ja Koskela kuiskasi vielä heikosti hänen niskaansa:

"Mä haluan naida sut....."

"Kyl se sopii", Urho kähähti liikuttuneena.

Rantakaislikossa kuljeskellut telkkä säikähti kaksikon puhetta, ja lähti lentoon jättäen taakseen vain muutamia pieniä vesipyörteitä.

----

+ Bonus 

(Hietasen näkökulma, canon era. Hietanen pohtii asioita Karjalan korvessa.)

Syvärin kesäinen vehreys oli kadonnut. Syksyn harmaus oli tullut tilalle ja joki itse oli loistellut kullansävyisenä laskevan syysauringon säteissä. Puut olivat nuokkuneet alasti aikansa, ennen kuin Siperiasta puhaltava jäinen tuuli oli saanut sen oksat huurustumaan. Raskas lumipeite oli vallannut maaston nopeasti jo marraskuun alussa, mutta parimetrisistä nietoksista ei ollut enää toukokuussa jälkeäkään. Puut viheriöivät, tuomien kukkien pehmeä ominaistuoksu leijui ilmassa. kissankellot ja metsäorvokit puskivat esiin valoisimmissa paikoissa, metsätähtien jäädessä suosiolla kuusten kosteisiin mättäisiin kasvamaan.

Yhden sellaisen pienen metsätähden Hietanen poimi varovasti kulkiessaan mustikkamättään ohitse. Mustikankukissa pörräsi ahkera pieni kimalainen, jonka oranssi  selkä oli muuttunut monien kukkien siitepölystä kellertäväksi. Hietanen hymyili katsellessaan pientä valkoista kukkaa. Se oli aloittanut kasvunsa ensimmäisten kevätsateiden hakatessa maata, mutta siitä huolimatta se oli nuori kasvi. Sen valkoiset terälehdet kurottelivat seitsemään eri suuntaan  elinvoimaisina, vaikka mies olikin repäissyt sen juuri ravitsevasta kasvuympäristöstään. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan kukkaa, ja päätti lähteä leikillään seuraamaan metsätähden pohjoista päin osoittavaa terälehteä.

Ilmansuunta johti hänet pienelle lammelle. Lampi oli rehevöitynyt lähestulkoon umpeen, siinä kasvoi enää vain muutamia lumpeita ja ulpukoita, joiden kasvualustaa erilaiset vesiheinät ja -ruo'ot veivät. Lammen rannassa oli pieni kasa kiviä, kuin muinaismuistona. Hietanen istahti onkineen kivikasan viereen ja katseli aikansa veteen. Minkäänlaista merkkiä kaloista ei näkynyt. Ainoat vedenelävät olivat sammakko sekä miljoonat hyttyset sekä mustat vesikirput, jotka parveilivat vesimittareiden seassa heinien ympärillä. Hietasta hieman harmitti. Olihan hän yksin keskellä korpea, tarkoituksenaan kalastaa saadakseen puolijoukkueen pojille monipuolisempaa syömistä, mutta tälläisestä lammesta tuskin saisi edes ahvenen ahventa, särjistä tai lahnoista puhumattakaan. Hauesta tai lohesta oli turha edes haaveilla.

Hetkeksi Hietanen valahti apeaan ajatusmaailmaan, mikä oli melko vieras hänelle. Sota oli saanut sen nousemaan pintaan, vaikkakin hänen iloinen, nauravainen luonteensa esti sitä näkyvästä. Hietasen mieleen palasi hänen ensimmäinen lomansa, jonka hän oli ansainnut tuhotessaan Klimin. Vaikka tuho olikin tapahtunut jo ensimmäisenä sotakesänä, oli loma saatu järjestettyä vasta seuraavana. Niimpä juhannuksen aikoihin 1942 hän oli päässyt käymään kotonaan Varsinais-Suomessa. Matka kotiin oli kulunut nopeasti, sillä kesällä oli vähän ylimääräisiä kuljetuksia rintamalle tai sieltä pois. Viikon hän oli saanut makoilla kotonaan. Ei hän ollut makoillut hirveästi, sillä  kotona oli kipeästi tarvittu hänen apuaan maataloustöiden kanssa. Pienemmät sisarukset, kaksi siskoa sekä veli, olivat edelleenkin enemmän haittona kuin hyötynä pellolla. Mutta ikävä Hietasella oli ollut arkihommiin sekä läheistensä pariin.

Jotain oli kuitenkin muuttunut sen kuluneen vuoden aikana, kun Hietanen oli ollut sotimassa - kotona ollessaan hän oli kaivannut rintamalle taistelutovereidensa luokse.

Hän oli sisarustensa kanssa kierrellyt vanhoja tuttuja paikkoja tuntematta lähestulkoon ollenkaan sitä iloa, mitä paikat olivat joskus saaneet aikaan. Hän ei ollut enää edes kiivennyt sen yhden järven rannalla kasvavan vaahteran oksille, mikä oli ollut hänen oma juhannusperinteensä monien vuosien ajan. Siitä tiesi, että sota oli tappanut osan sitä iloluontoista poikasta, mitä Hietanen oli ollut. Jäljelle oli jäänyt ajottain synkkä ja pelottava mies, joka oli ennättänyt jo vanhentumaan rintamalla enemmän kuin samassa ajassa siviilissä.

Loma oli loppunut pian. Matka rintamalle oli ollut liian lyhyt, ja ennen kuin Hietanen edes oli tajunnut, hän oli ollut taas rintamalla, Syvärin rannalla juoksuhaudassa katselemassa joen rauhallista virtausta.

Samaisen joen virtaus kantautui Hietasen  korviin hänen istuessaan umpeenkasvaneen lammen rannalla. Kivikasa hänen vieressään tuntui mahdottoman pieneltä, ja hieman se häntä ahdistikin. Mistä se oli edes rantaan tullut? Se oli selvästi ihmiskäsien tekemä. Joen virtaus tuntui saavan metsän puiden alkavan huojumaan tuulessa. Leppien lehdet olivat venähtäneet harvinaisen aikaisin täyteen mittaansa, ja niiden kohina levisi Hietasen ympärille huumaavana voimana. Hietanen nousi äkisti, otti onkensa ja lähti kiireesti rämpimään nokkospuskan lävitse kauemmas lammesta. Ties vaikka jokin karjalaisukko olisi käynyt manaamassa paikan....

Hietanen pysähtyi hengittämään louhikkoon. Syväri kimmelsi satumaisen kultaisena laskevan auringon säteiden heijastuessa sen pintaan. Mies katseli valojen välkehdintää aikansa, kunnes oli huomaavinaan jonkun nousevan kauempana pintaan joen virtauksesta.

Märkä, vaalea iho loisti kilpaa tuhansien vesipisaroiden kanssa, jotka peittivät vedenneidon paljaan kehon.

Hietasen leuka loksahti.

Hahmo nousi vedestä kohoavalle kivelle istumaan ja hieraisi kullanhohtoiset hiuksensa sivuun kasvoiltaan. Hetken aikaa Hietanen oli näkevinään hahmolla ahvenenpyrstön, mutta helpottui hieman tajutessaan näyn olevan vain harhaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että virtauksesta noussut hahmo oli mies. Vaalea suomalaismies, jonka siniharmaat silmät naulaantuivat häneen.

Hietanen punastui huomatessaan katseen. Puna hänen poskillaan syveni, kun hän tajusi tuijottavansa alastonsa joukkueenjohtajaansa.

Luutnantti Koskela loikoili kivellä vakavana, puhdistunut keho loistaen auringon säteissä, katsellen kolmannen konekiväärijoukkueen varajohtajaa silmät omituisesti pilkahtaen.

Hietanen rohkeni hetken kuluttua lähestymään miestä. Hän istahti rantakivellä kädet vapisten. Ei hän ollut koskaan rohjennut katsoa Koskelan paljasta vartaloa, vaikka olikin niin aina halunnut tehdä. Nyt hän seurasi tarkasti ja uskollisesti miehen vartalon jokaista ääriviivaa. Koskela oli laskenut katseensa kainosti virtauksesta vapautuneeseen syvänteeseen, jonka vesi oli tyyntynyt jo aikaisemmin veden jäätyä kivipaaden taakse loukkuun.

Hietanen nielaisi. Poskia punoitti ilkeästi, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Koskaan hän ei ollut kenellekään paljastanut, kuinka paljon Koskelasta piti. Ei pelkästään rauhallisen luonteen, vaan myös ulkonäön perusteella. Joukkueenjohtaja ei nimittäin ollut pahannäköinen mies. Koskelan hieman kulmikkaat kasvot olivat pehmeät ja lempeiden silmien katse tyyni. Ja näköjään Koskelan kehossakin oli niin paljon erilaisia, mielenkiintoisia mutkia, joita Hietanen olisi halunnut päästä hiplaamaan.

Jo alokasaikoina Hietanen oli kokenut selittämätöntä halua Koskelaa kohtaan, mutta tunteensa hän oli pitkään täysin kieltänyt ja pyrkinyt karkottamaan. Ja nyt ne roihahtivat taas täyteen liekkiin.

Rakkauden liekkeihin sekaantui myös hivenen mustasukkaisuutta, kun Hietanen ajatteli, kuinka paljon naisseuraa Koskela halutessaan saisi. Hietanen koki "omistavansa" Koskelan. Ei hän tietenkään voinut esimiestään silä tavoin "omistaa", mutta hän ajatteli Koskelan kuuluvan itselleen. Sillä Koskelaa hän rakasti. Oli rakastanut jo kauan. Pelkästään sen takia Koskela oli hänen. Ja vain hänen. Hieman itsekäshän se ajatus oli, mutta siihen Hietanen nojautui miestä katsellessaan.

"Tule ihmeessä tänne."

Hietanen säpsähti tajutessaan Koskelan puhuvan.

"Täh?"

"Niin että tule vain. Vesi on lämmintä. Aurinko on paistanut koko päivän tähän syvänteeseen."

Hietanen ei jäänyt kauaksi aikaa punteroimaan vaihtoehtojaan, vaan hylkäsi pikaisesti vaatteensa ja astui varovasti veteen. Hän huomasi Koskelan välttelevän katsomasta häneen, ja se sai hänet punastumaan taas.

Eikö Koskela pitänyt näkemästään....?

Hietanen heittäytyi eroosion kuluttamaan, mutapohjaiseen syvänteeseen henkäisten. Viileä vesi kirveli aikansa, mutta Hietanen lämpeni nopeasti. Hän naurahti hiljaa ja Koskela pulahti hänen seuraansa jokeen. Vain kevyt virtaus pääsi läpäisemään kivipaadet syvänteen ympärillä, ja Hietanen tunsi sen jossain kylkiensä seutuvilla.

Koskela ui rohkeasti lähemmäs ja jäi hetkeksi katsomaan Hietasen kasvoja. Hietanen yritti tavoittaa toisen katsetta, mutta se karkasi.

Koskelan hiuksiin oli jäänyt kappale ahvenruohoa, ja Hietanen nappasi sen pois.

"Hah....Toi ol aik huvittava näköne."

"Ai oli?"

"Ol."

Vaivaannuttava hiljaisuus vallitsi heidän välillään aikansa, mutta Hietanen keskeytti sen:

"Mitäs sää tääl teit?"

"Tulin uimaan. Jätin porukan Rokan vastuulle kun sua ei näkynyt."

"Mää olin menos kalaa mut mää eksyin sit yhrel lammel."

"Mille lammelle?"

"Tuoho iha lähel. Siel oli ihmeelline kivkasa ja lamp ol kasvan melkee umpee."

"Jaa."

Pian he nousivat vedestä, sillä Koskela alkoi värisemään. Aurinko laskisi pian, mutta onneksi kesäyöt olivat valoisia.

Koskela katseli pukeuduttuaan Hietasta pitkään mietteliäänä.

"Käydäänkö siellä lammella?" Tuo kysyi. Hietanen säpsähti ja nosti katseensa luutnanttiin.

"Jos sää haluut?"

Koskela nosti takkinsa sormikoukkuun lavalleen ja lähti toisen rinnalla suunnistamaan kohti salaperäistä metsälampea.

Sen rantaan päästessään Koskela jäi tuijottamaan kivikasaa vaiteliaana. Toisen hiljaisuus ei yleensä häirinnyt Hietasta, mutta tällä kertaa se ahdisti. Tavattoman paljon. Koskelan hiljaisuudessa oli nimittäin jotain synkkää, joka levisi tuon ympärille auringon säteilyn tavoin. Ja niin kuin auringon säteily ylsi maanpinnalle asti, tarttui Koskelan synkkä hiljaisuus Hietaseenkin.

Kauan he istuivat vierekkäin kivikasan luona, molemmat ajatuksiinsa uponneina. Hietanen ajatteli vieressään olevaa miestä, ajatteli miehen lihaksikkaan, maatyön harjoittaman vartalon miellyttäviä kaarteita ja jokaista miehen olemuksen piirrettä. Kääntäessään katseensa Koskelaan, hän huomasi siniharmaan silmäparin tuijottavan itseään vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Koskela vilkaisi pikaisesti Hietasen hivenen turvonneita huulia, palautti katseensa Hietasen ruskeisiin silmiin ja suuteli. Hietanen vastasi suukkoon välittömästi.

Kaataessaan itseään vanhemman miehen ruohikkoon Hietasen mielessä vilahti ajatus: 

Koskela oli hänen. Vain hänen.

Kivikasa kaatui, ja sen huipulla olleet sileäpintaiset, ovaalinmuotoiset kivet liukuivat lampeen.

----

#tuntematon sotilas #fanfiction #hietala #hiekela #iltasatuja #hävettää hieman #tällästä oon kirjotellu #rakkaus #OTP #turina turisee #olkaas hyvä #nyt kun mietin tarkemmin #ni oon aika huono iltasatutäti #tälläsiä synkkiä iltasatuja kirjoittelen