#oon niin väsynyt ettei todellakaan pitäs kirjottaa

[turinametsa]

Hetki ennen huomista

Kirjottelin lukiomotivaationi puutteessa pätkän (äikänkurssia varten) liittyen mun omaan kirjalliseen tuotokseen  jota ei vielä ole edes olemassa ja aattelin iskeä kyseisen pätkän tänne palautteen toivossa. Ett jos satut lukee tän ni kerro ihmeessä mielipiteesi :D

Kyseessä on siis jatkosotaan liittyvä tekstikasa, ja siinä käydään hieman lävitse vänrikki Rannan (sekä hänen esimiehensä ja hyvän ystävänsä luutnantti Timosen) ideologista näkemystä. Vänrikki Ranta ja luutnantti Timonen ovat minun kehittelemiäni henkilöhahmoja. 

----

Pataljoona on saavuttanut Latvajärven 1.7.-41, ja samana iltana reserviläiskomppanian upseerit yrittävät keskustella akateemisesti huonolla menestyksellä.

----

Hetki ennen huomista

Heinäkuun ensimmäinen päivä kääntyi iltaan. Kesäisen auringon viimeiset säteet sulkivat Latvajärven runokylän syleilyynsä. Taivaanranta hehkui oranssina. Varjot ylsivät pitkälle, ja niitä seurasi katseellaan myös vänrikki Ranta. Ranta oli nuori reserviläisupseeri, jonka mieltä nostattivat parhaiten runot ja laulut, joita Akateemisen Karjala-seuran tapaamisissa hoilattiin. Niitä hän oli lapsuudestaan asti kuullut, ja niitä hänelle oli innokkaasti opettajaisän toimesta opetettu. Heimoveliaate kyti vahvana liekkinä hänessä, ja jos hän olisi ollut vanhempi kuin kuusivuotias heimosotien aikaan, olisi hän mielellään ja ennen näkemättömällä innolla osallistunut Karjalan kansannousuun. Niin kuitenkaan ei ollut voinut tapahtua, joten sen innon oli aika purkautua nyt.

Vänrikin katse nousi varjoista taloihin ja itse järven selälle. Latvajärvi oli pieni järvi, vaatimattoman pieni lammikko Ääniseen tai Laatokkaan verrattuna, jopa Suomussalmen Vuokkijärveä melkein kymmenen kertaa pienempi. Itse runokylä sijaitsi sen itäpuolella, pienellä vaaralla, ja sieltä oli aikoja sitten Arhippa Perttusen itsensä ja hänen lähisukulaistensa edustama Perttusten runonlaulajasuku katsellut järvenselälle ja kenties luikautellut ikiaikaisia tarinoitaan järven laimeiden laineiden kuljetettavaksi…. Ranta huokaisi haikeasti ja asettui nojaamaan pienen mökkipahaisen nurkkalaudoitukseen.

Hän oli pettynyt. Siviiliväestöä alueella ei ollut, joten Ranta ei saanut ihailla toivomiaan vastaanottajaisia, ei saanut lämpimiä tervetuliaisia, ei saanut paistatella sorretun kansan vapauttajan kunniassa…. Ja mikä pahinta - siviiliväestön puuttuminen tarkoitti sitä, ettei hän päässyt keskustelemaan yhdenkään runonlaulajan kanssa! Liekkö heitä enää edes olemassa? Tietämättömyys kalvoi sisuskaluja, korvensi ja kirveli, ja epätoivo luultavasti jopa säteili hänen kasvoiltaan, sillä pientä polkua myöten lähestyvä luutnantti Timonen vakavoitui hänet nähdessään.

“Ville, mitäs sinä täällä yksin murehdit?”

Olihan vänrikki nähnyt miehen tulevan, mutta vasta nyt hän kiinnitti tuohon enemmän huomiota. Leikillisen laiskasti hän suoristautui ja käytti kättään tervehdykseksi ohimollaan. Timonen huitaisi vähättelevästi vastaukseksi ja asetti kätensä ristiin selkänsä taakse.

Ranta katseli hetken aikaa esimiestään. Luutnantti Kalle Timonen oli pitkä ja voimakas, hyväntahtoinen mies, muutamia vuosia häntä vanhempi. Kauaa Ranta ei ollut tuntenut toista, mutta hän oli huomannut tulevansa mainiosti toimeen komppanianpäällikkönsä kanssa. Osasyy sille saattoi olla yhteinen ideologia - Timonen oli paljastunut aktiiviseksi AKS:n jäseneksi ja Vienan kulttuurihistorian harrastajaksi.

“Et ollut kuulustelemassa vankeja?” Timonen kysyi ja vänrikki ravisti päätään.

“En ollut. Lähetettiinkö ne ylöspäin herroille tulkittaviksi?”

Kylästä oli saatu päivällä kuusi vankia, joista yksi oli ollut henkihievereissään.

“Ne viisi lähetettiin esikuntaan, se haavoittunut jätettiin joukkosidontapaikalle. Kävin jututtamassa sitä, mutta eihän morfiinihumalaisesta selvää saa.”

He olivat hetken hiljaa, kuin yhteisestä sopimuksesta.

Timonen istahti alas hiekalle, ja pian Ranta asettui hänen viereensä. Yhdessä he seurailivat illan hämärtymistä ja muutamien miesten kuljeskelua järven rannalla. Joku nouti vettä pakilla keittääkseen saikkaa, ja toinen pesi noen sotkemia kasvojaan keskittyneenä.

“En minä olisi osannut odottaa, että täällä olisi näin rumaa”, Timonen totesi ja Ranta vilkaisi häntä sivusilmällä.

“Niin. Kyllähän sitä köyhäksi sanottiin, mutta että näin rähjäinen….Vaikea uskoa.”

“Ehkä tämäkin kylä loisti ennen Lokakuun vallankumousta. Ja varmasti tulee vielä loistamaan.”

Timosen kasvoilla kävi hymyntapainen, ja nuoremman upseerin oli helppo yhtyä siihen.

“Harmi vain, että olemme kaksikymmentä vuotta myöhässä. Jos Karjala olisi saatu jo kansannousun päivinä, olisi kulttuuri onnistuttu säilyttämään.”

“Oletpa sinä varma asiasta”, luutnantti naurahti ja iski kätensä Rannan harteille. Toisella kädellään hän osoitti järvelle. Kuusi sorsaa nousi lentoon siivet räpisten. Joku rannalla olleista sotilaista yritti ampua niitä, mutta ei onnistunut saamaan yhtäkään alas. Sotilas kuului kiroilevan, ja se sai Rannan nauramaan.

“Siinäpä sitä kuulet, oikein perisuomalaista sisua. Eikös me sitä täältä haeta? Alkusuomalaisuutta?” Timonen kysyi ja vänrikki pyyhki naurunkyyneleitä silmistään. Olo oli kumman vapautunut, eikä Ranta tiennyt, johtuiko se väsymyksestä vai jostain muusta. Raskaan päivän jälkeen mille tahansa pystyi nauramaan hyvillä mielin.

Timonen tarjosi vänrikille tupakan ja sytytti sen samalla liekillä, kuin omansa. Pienet savukiekurat haihtuivat kohottuaan muutaman metrin päähän heistä. Luutnantti nojasi aavistuksen verran taaksepäin venytelläkseen.

“Jaahas, mitä luulet? Kauanko sota kestää?” Timonen kysyi täyttääkseen hiljaisuutta.

Ranta puhalsi kiusallaan savua toisen kasvoille ja sanoi:

“Eikös ne kolmesta viikosta puhu. Mutta ei mikään sota kestä kolmea viikkoa.”

“Kävitkö muuten Perttusen haudalla?”

Vänrikki kurtisti kulmiaan.

“En käynyt. Missä kunnossa se on?”

“Kaameassa. Eivät ole suurimman runonlaulajansa muistoa vaalineet sen enempää. Ties vaikka olisivat käyttäneet hautuumaata tunkiona.”

Timonen hymähti ristiessään kätensä niskaansa ja heittäytyessään ruohikkoon.

“Hirveää”, Ranta huokaisi ja pyöräytti suikkaansa käsissään. Lakin kangas oli kulahtanut auringossa, sen hän tunsi sormissaan. Suikan ostaessaan se oli ollut uutuuttaan pehmeä ja väriltään kaunis, mutta vuoden parin vähäinenkin käyttö oli jättänyt siihen jälkensä. Lakin sivussa oli edelleenki toissatalvinen veritahra, joka ei lähtenyt pois millään. Kaikkea Ranta oli yrittänyt, mäntysuovasta lipeään, mutta siinä se tahra edelleenkin oli. Se tuntui sormissa inhottavana kovettumana. Tahra toi hänen mieleensä ne satapäiset ihmislaumat, jotka rynnivät heidän asemiaan päin suurina, pelottomina aaltoina kuin kissan jahtaamat, ahdinkoon ajautuneet rotat, jotka talloivat huono-onnisimmat yksilöt alleen, sillä eteenpäin oli päästävä, kaatui viereltä yksi tai sata tai tuhat muuta.

Sitä näkyä Ranta oli pelännyt, ja hän oli pelännyt etenkin niitä kauhusta laajenneita silmäpareja, jotka syöksyivät päälle ja peittivät linjan vähäiset puolustajat pikimustaan pimeyteen.

Ne tulivat sen talven jälkeen usein uniin, mutta kesän edetessä ja työn täyttäessä elämän, oli painajaiset jääneet. Uusi sota ei tuonut pelkoja pintaan, sillä tilanne oli toinen. Hyökkäyssodan voitokas tunnelma - vaikka sotaa oltiinkin käyty vasta vaivaisia päiviä - ja vähäinen vastarinta piti mieltä yllä. Ranta uskoi voittoon, vihdoinkin kansakunnan oli mahdollista kostaa kokemansa vuosisataiset vääryydet.

Vaikka hän yritti pitää mielialaansa sillä hetkellä korkealla, hän näytti synkältä ja Timonen huomasi sen.

“Sinä se et kyllä tänään ole ollut oma itsesi”, luutnantti totesi mukamas ohimennen ja painoi sätkänsä iltakosteutta keräävään nurmeen. Mies nousi istumaan ja kietaisi kätensä polvensa ympärille.

“Millainen minä sitten yleensä olen?” Ranta naurahti ja käänsi kasvonsa esimiehensä puoleen.

“Sinä olet reipas ja hymyilet paljon. Mitä sinä oikein ajattelet tällä hetkellä tuolla sinun pienessä päässäsi?”

Timonen pörrötti vänrikin hiuksia ilkikurisesti virnistäen, ja Ranta tyrkkäsi käden kauemmas.

“En minä oikeastaan mitään mieti. Anna olla, olen vain väsynyt.”

“No, jos niin sanot”, vanhempi mies myöntyi ja nyhjäsi maasta ruohoa, jota heitti upseeritoverinsa päälle. Ranta hymyili etäisesti. Ei sellaisista asioista voinut puhua, poikkeuksen saattoi tehdä ehkä korkeintaan humalassa. Eikä häntä mikään kuitenkaan vaivannut. Hän oli vain väsynyt.

Äkkiä Timonen nousi seisomaan ja veti Rannankin ylös.

“Tule. Käydään vielä uimassa. Vesi on lämmintä.”

“Käydään.”

Myöhään venähtäneen iltauinnin jälkeen Ranta tunsi olonsa raukeaksi. Ensimmäisen taistelun voitto kertoi uuden ajan koittamisesta Vienan Karjalaan. Vielä jonain kauniina kesäpäivänä se säkenöisi entisessä tarunhohtoisessa loistossaan. Loistossa, minkä Lönnrotin Kalevala ja Ilmari Kiannon sekä Onttoni Miihkalin kirjallisuus sai syntymään. Suomi käänsi tarinoidensa syntysijojen historiaan uuden sivun. Ranta sulki silmänsä hymyillen. Läheltä kuului Timosen vaimea tuhina, ja hän värähti tyytyväisenä. Muutaman tunnin päästä aamu taas koittaisi, mutta Ranta ei vaivannut päätään enää ajattelemalla seuraavaa päivää. Oli hyvä elää hetki kerrallaan.   

#turina turisee #kirjailijanalku #jatkosota #kai tän piti olla vähän niinku novelli mut #en osaa #1941 #laatu on aika kymppi w/ kirjotusvirheet #vienan karjala #karelia #sanokaa ihmeessä jotain tästä jos luitte koska niinku #palaute on kivaa #oon rakastunut näihin poikiin jo valmiiks #enkä oo ees kirjottanu näistä aikasemmi mitään kokeiluja #parista muusta henkilöhahmosta kyllä #OC #omat pojat #vänrikki ranta #luutnantti timonen #yritin saada aikaseks tähän jotain tunnelmaa mut herranjumala ei #oon niin väsynyt ettei todellakaan pitäs kirjottaa #ja pitäs keskittyä esim niinku koeviikkoon #antakaa anteeks kaikki mun aivostopit tän suhteen #ei-Tunskaa #mun pitäs keksii tälle joku oma tägi eiku #tai tehä oma blogi aiheelle tämä #tai mun muille kirjotuksille paitsi ficeille #kiitos jos luit!! #btw jos jotakuta kiinnostaa ni voin avautua tästä mun projektista #ett saa tulla kyselee jos on halua #suomi finland