#nyt kun mietin tarkemmin

[turinametsa]

Hietala - ficcikollaasi

Eräs aivan ihana fandomveljeni pyysi myöhään viime yönä mua postaamaan yhden mun iltasatuficeistä tänne kaiken kansan luettavaksi, joten ajattelin, että voisin samaan syssyyn heittää pari muutakin Hietala-iltasatua tänne. 

Iltasadut ovat yhtä lukuunottamatta nimettömiä eivätkä ne ole tässä missään aikajärjestyksessä. Tekstipätkien laaduissa voi olla selviä eroavaisuuksia, sillä olen kirjoittanut osan niistä melko väsyneenä. Missään iltasadussa ei ole erikseen mitään TW:itä, mutta lukaiskaa kuitenkin pätkän alussa oleva cursivoitu maininta! 

(Pätkissä ei ole suoranaista mainintaa seksistä taikka väkivallasta, mutta viittauksia sellaiseen löytyy useimmista niistä.)

No mutta, nauttikaahan!

----

1. 

(Canon era, hienoinen maininta Hietasen haavoittumisesta.) 

Huumaava pimeys pyöri heidän ympärillään. Vaikka jostain kauempaa kantautui laukauksia, ei kumpikaan kiinnittänyt niihin huomiota. He olivat omassa pienessä kuplassaan. Edes heidän vieressään olevia lääkintämiehiä ei ollut olemassa sillä hetkellä.

Villen silmien edessä vilahti ne sadat muistot toisesta. Kaikki hymyt ja salassa vaihdetut katseet, jotka saivat molemmat punastelemaan ja arkailemaan. Samaan aikaan he olivat vain parhaat ystävykset, toverit, jotka olivat valmiina uhraamaan itsensä toistensa puolesta. Onneksi sellaista tilannetta ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä kumpainenkin olisi vaipunut ilman toista synkkään epätoivoon.

Ville puristi noen ja veren tahrimaa kättä kädessään. Se vastasi otteeseen yhtä tiukasti, jopa tiukemmin. Kuinka Villen tekikään mieli sanoa jotain lohduttavaa, mutta sanat eivät irronneet päästä, jäivät pyörimään.

Eivätkä päässeet ikinä karkaamaan ilmoille.

**

Aurinko laski taivaanrantaan ja Syväri loisteli isänmaan illassa. Käsi oli löytänyt tutun käden ja piti siitä kiinni niin, että se viestitti selvästi, ettei hän koskaan päästäisi irti. 

Ville katseli joen rauhallisen virtauksen mukana ajelehtivaa mustavalkoista koirastelkkää, joka valmistautui aloittamaan soidintanssinsa. Urhonkin katse oli kai kiinnittynyt siihen. Kääntäessään kasvonsa pojan puoleen Ville hymyili. Siinä ne iloiset, onnelliset silmät loistivat elämänilosta, eikä kivusta ollut enää jälkeäkään.

Urho hymyili hieman vinosti. Se oli suloinen ja vekkuli hymy, ja se sai Villenkin hymyilemään rohkeammin.

"Ihana ett sää ole siinä", poika naurahti ja kurottautui sipaisemaan puhtaan valkoisella kädellään Villen poskea.

Kädessä ei ollut tahraakaan jäljellä verestä tai noesta, ei mitään likaa.

Ville veti leikkisän karhunpenikkansa itseään vasten ja hukutti hymynsä poikasen ruskeaan tukkaan mumahtaen jotain myöntävään sävyyn. Urho piteli hänen kättään käsissään ja siveli sitä hentoisesti, hieman kömpelösti, sormiensa päillä. Ville hymyili ja sulki silmänsä autuaana.

Kevään ensimmäinen leskenlehti pyrki esiin joenpenkereen ruohotuppojen keskeltä.

----

2. 

Meillä on hetki aikaa vielä

(Canon era.)

Kesäinen sunnuntai oli lämmin ja valoisa. Lempeä aurinko soi pienelle aukiolle kasaantuneen kolmannen konekiväärijoukkueen miehillä luvan rentoutua siitä huolimatta, että jatkuvasti pommikoneet lentelivät heidän taukopaikkansa ylitse tavoitteenaan Viipuri ja Helsinki. Etulinjasta kuului tykistökeskityksen ääniä kaukaisena ukkosenjylinänä.

Koskela ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän oli siistinyt univormunsa ja Rahikainen oli pujottanut rintataskun napinläveen pienenpienen kukkakimpun. Ei ollut ruusuja tai punaisia nauhankappaleita niissä olosuhteissa. Rahikainen oli myös hommannut uuden ehjän univormun Hietaselle, ehkä hieman laittomin keinoin.

Mutta nyt se oli välttämättömyys.

Kissankellot ja valkokeltaiset päivänkakkarat heilahtelivat kevyessä kesätuulessa siankärsämöiden levittäessä ilmaan niille ominaista, kirpeää tuoksuaan. Läheisen männyn oksalla istui pitkään yksinäinen talitiainen katsellen toimitusta kiinnostuneena, aivan kuin valmiina viemään keräämänsä tiedot vihollisille. Tai omille upseereille.

Koskela oli seisahtunut erään ikivanhan, suuren kannon juurella. Kannosta kasvanut suurensuuri ikihonka lepäsi hieman kauempana sateen pieksämänä valkoisena puukappaleena, joka odotti kaikessa rauhassa maatumistaan. Tuhannet pienet hyönteiset mönkivät puun lahossa rungossa, sen sisä- ja ulkopuolella. Ne eivät tienneet mistään mitään, ne eivät reagoineet kaukaiseen ukkosenjylyyn tai kolmannen joukkueen miesten liikkeisiin.

Rahikainen olisi halunnut pitää seremonian juhlavimman osuuden, lupauksen lunastuksen, mutta Honkajoki oli ennättänyt ensin. Mies oli siistinyt omaa ulkoasuaan ja jopa ajanut tuuhean partansa puolipitkäksi.

Koskela oli ristinyt kevyesti kätensä ja painanut kasvonsa maata päin. Kieltämäti hieman hävetti, mutta päätös oli päätös. Ja heillä ei ollut enää paljon aikaa jäljellä. Kohta heidän vuoronsa levossa loppuisi ja taas he joutuisivat panemaan itsensä kuulan tielle, vaikkei se hyödyttänyt enää paljon mitään. Purolinja lähestyi lähestymistään, ja Karjalankannaksellakin oli vetäydytty jo Vanhalle Mannerheiminlinjalle asti.

Koskelan mietteet keskeytyivät, kun hän kuuli Rahikaisen viheltelevän häämarssia. Hän nosti kasvojaan ja punaistui hetimmiten nähdessään Hietasen, joka oli sonnistautunut puhtaanvalkoiseen, todennäköisesti jotenkin vihollisupseerilta saatuun, univormuun.

Koskela tunsi kalpenevansa Urhon rinnalla tuon pysähdyttyä hänen viereensä.

Harmaa ja valkoinen tasoittivat pehmeästi toisiaan ja värit tuntuivat sekoittuvan keskenään, kun Koskela otti arkana Hietasta kädestä kiinni. Silloin Honkajoki aloitti pehmeällä, tasaisesti sointuvalla äänellään:

"Hyvät seurakuntalaiset, olemme kokoontuneet julistamaan näinä synkkinä aikoina onnen täyttymystä....."

**

Koskela painautui Hietasta vasten. Univormut oli riisuttu ja he olivat käyneet purossa kylpemässä. Hietanen katseli sadepilvistä hämärtyvää taivasta. Ukkosmyrsky lähestyi.

"Mää miäti tätä ny iha kauhia taval", Hietanen naurahti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Vain minuutteja sitten tuo oli pälättänyt ummet ja lammet kaikesta, mikä tuota olikaan koskaan ihmetyttänyt.

"Ai mitä?" Koskela urahti hiljaa nuoremman miehen olkaan. Hietanen kiemursi vähän, sillä miehen sänki kutitti ilkeästi. Ei ollut suostunut ajamaan sitä, kurja.

"Ei tää ollu mitenkää virallist. Mut kyl mää sua va ni helvetist rakastan", Hietanen säksätti hymyillen nostaen kätensä Koskelan vaaleisiin, kankeisiin hiuksiin.

"Minulle tämä oli ihan tarpeeksi virallista", Koskela mumahti vaimeasti ja tunki päänsä toisen kaulalle.

"Ja mäkin rakastan sua."

"Kyl mää se tierän....Sust ny näke sokeeki, ett kui onnelline sää ole!"

Hietasen iloinen nauru tarttui Koskelaankin, ja yhdessä he nauroivat auringonlaskuun.

**

Koskela puristi Hietasen kättä hellästi kädessään. Sormukset hankautuivat toisiaan vasten tarkoituksenomaisesti. Se oli kuin heitä yhdistävä riitti. Hetken aikaa he olivat olleet erossa, mutta taas vihdoinkin nähneet. Sulkeneet toisensa kiihkeisiin ja kaipaaviin syleilyihin. Painautuneet vastakkain ja toivoneet, että pääsisivät vihdoinkin olemaan rauhassa.

Koskela katseli pitkään toisen rusehtavia, kyyneltyneitä silmiä ja hymyili sipaistessaan Hietasen silkkisiä hiuksia.

"Älä huoli. Meillä on hetki aikaa vielä."

Kesän viimeinen leskenlehti taittui Hietasen alla.

----

3. 

(Modern AU, Koskelaa hieman masentaa.)

Puut hänen ympärillään huojuivat. Huojuivat kuin kuiskien satujaan ja salaisuuksiaan. Tuuli oli jo kylmentynyt, se tiesi syksyn lähestyvän. Se sai  läheisestä koivusta kevyesti kellertyneen lehden irtoamaan. Se pieni, kellertävä lehti laskeutui Koskelan jalkoihin.

Miehen katse putosi maahan. Se ankea, surullinen pieni lehti sai Koskelan kurtistamaan kulmiaan. Niin. Kohta olisi taas syksy. Hitaasti puiden lehdet irtoaisivat, hitaasti taivas harmaantuisi. Lopulta sataisi. Sateiden jälkeen tulisi hallaa. Ja hallan jälkeen talvi. Mies huokaisi ja siirsi jalkaansa niin, että tennari peitti kuolemaan tuomitun pienen lehden.

Tuntui oudolta. Sydän hädintuskin jaksoi lyödä. Mikähän sitäkin taas vaivasi? Vai johtuiko se mielestä? Kaamosmasennusko vaani jo ovella? Hän tuhahti ja sylkäisi maahan. Kuiva maa imi nesteen heti sisäänsä. Metsä ei ollut aikoihin saanut vettä. Taivas oli pitkään pysynyt selkeänä.

Kuiva oksa rasahti vähän kauempana ja Koskela kääntyi, vain nähdäkseen Hietasen seisahtavan puiden lomaan. Hietanen katsoi häntä kulmat koholla ja silmät loistaen. Sillä hetkellä toisessa oli jotain niin suloista, että Koskelan oli noustava kuin magneetin vetämänä ja siirryttävä Hietasen tykö. Pikasesti mies kietaisi kätensä toisen vyötäisille. Hietanen virnisti vähän leikkisänä.

"Mitäs sää tääl kökötä?"

"Mitäpä minä", Koskela mumahti olkiaan kohauttaen. Hän painoi päänsä kevyen suukon jälkeen Hietasen olkaan. Toisen olemus, toisen lämpö ja se tuttu tuoksu saivat Koskelan hymyilemään hieman. Hymy kuitenkin laajeni nopeasti ja pieni hymykuoppa paljastui. Hietanen oli kietonut kätensä Koskelan ympärille ja huojutteli tuota hieman. Eivät kai he oikeastaan sanoja tarvinneet, eleet tuntuivat riittävän. Hietanen painoi uuden pienen suukon toisen hiusten lomaan ohimolle.  Toinen vastasi eleeseen iloisemmalla hymyllä.

Se teki Hietasenkin onnelliseksi.

"Ville, säähä ole iha hupsu", tuo naurahti huomatessaan Vilhon käden hiuksillaan. Koskela sipaisi niitä mielestään paremmin ja hymyili itseään nuoremmalle miehelle leveästi.

"En minä ole hupsu", Koskela kielsi ja pudisti päätään.

"Oletha sää!" Hietanen naurahti ja kumartui hieman lähemmäs suudellakseen miestään.  Koskela myöntyi tekoon ilomielin.

Sen pienen, kellertävän lehden vierestä kulki muutamia muurahaisia, jotka veivät sen mukanaan, piiloon maailmalta. Ehkä se oli vain pieni valkoinen vale. Ehkä kesä ei ollutkaan vielä ohitse.

----

4. 

Ja Hietala, jota pyydettiin, olkaa hyvä: 

(Canon era, viitteitä sotatapahtumista ja Koskela hieman muistelee talvisotaa epäsuorasti.)

Koskela oli istahtanut pystyyn kuolleen kuusen juurelle. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta kaukaa kuului pahaenteistä jylinää. 

Syväri oli jätetty muutamia päiviä sitten, ja nyt oli hädintuskin aikaa lepoon. Vihollinen oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella, ja miehen ajatus kaarsi sitä myöten Rokkaan ja Tassuun. Halusivatkohan nuo nyt olla Kannaksella? Olivathan he toki paljon jo aikaisemmin kokeneet, niillä kahdella oli yksi sotavuosi lisää nuorempiin verrattuna.

Koskela painoi katseensa käsiinsä, kun verkkokalvoille nousi kuva lumisesta maisemasta. Lumi oli halkeillut monesta kohtaan, se oli likaista, nokea, multaa ja kiviä oli kaikkialla. Raju tykistökeskitys oli juuri päättänyt monen pojan lennon. Metsänrajassa näkyi valkoiseksi maalattu tankki, joka oli kaivettu maahan. Sieltä se ampui omia asemia kohti.

Luutnantti ravisteli vähän päätään palatakseen nykyhetkeen.

Niin, Talvisodasta oli jo monta vuotta, ja sai olla. Ei se hänelle mitään merkinnyt, vain kahta raskasta menetystä. Miehen tie oli kulkenut menetyksistä toisiin, ja viimeisimpänä joukosta oli jäänyt Salo.

Liekö vielä hengissä.....

Koskela sulki silmänsä ja veti kätensä rintataskulleen, avasi napin ja etsi hetken taskun pohjalta jotain. Lopulta hän sai käsiinsä rautasormuksen, joka oli vuoltu lentokoneen potkurista. Se sai hänen silmänsä hymyilemään. Kai hänen pitäisi antaa se saajalleen. Mies hymyili kuvitellessaan ystävänsä reaktiota. Varmasti poika riemastuisi, hämmästelisi, kummastelisi. Ehkä jopa suukottaisikin? Mutta pelkkä sormuksen antaminen tuntui tökeröltä. Kai hänen olisi sanottava Hietaselle jotain?

Ajatus iski kuin salama muistin syövereistä.

Eräänä talvisena iltana hän oli ollut vartiossa ja katsellut tähtiä, jotka loistivat juoksuhautojen yllä kuin tuhannet silmät. Ne vartioivat hänen apunaan Syvärin metsää, tarkkailivat ja olivat seurana, vaikkeivat lähestyvistä vihollisista osanneetkaan koskaan varoIttaa. Mutta yksinäiselle niistä oli seuraa. 

Koskela oli silloin vetäytynyt omiin oloihinsa, sillä Hietanen oli päässyt lomille.Aina Hietasen ollessa poissa Koskela oli kaksi kertaa vakavampi. Sen huomasivat muut ja sen huomasi hän itsekin. Hietanen oli koko joukkueelle energiaa ja lämpöä jakava kamiina, mutta kaikista parhaiten poika viihtyi Vilhon vierellä.

Heti ensimmäisinä päivinä sodan alettua kolme vuotta sitten, oli Hietanen tunkenut hänen viereensä telttaan. Se oli saanut Koskelan hieman vaivaantumaan, mutta heidän molempien nukahdettua siihen kylki kyljessä, aamulla Vilhon mieli oli paljon parempi, kuin pitkiin aikoihin.

Urho valaisi hänen sieluaan kuin yksi niistä talvisen pakkastaivaan tähdistä.

Se valo sai Koskelan aina kuvittelemaan kaikenlaista omituista Hietaseen liittyen. Mieleen oli palannut jokin Urhon katse tai hymy tai pään liike, jopa jokin niistä hetkistä, kun joukkue oli ollut saunassa tai jollain puropahaisella peseytymässä.

Ei Koskela ollut koskaan rakkautta tuntenut, hän ei tiennyt, miltä se tuntui, mutta Urho herätti hänessä jotain sellaista, mikä hämmensi pahasti. Sen takia sinä tammikuisena yönä niiden tuttujen tähtien alla Koskela sai ideansa.

Mies puristi sormusta kämmenessään noustessaan kuusen juurelta. Hänen olisi löydettävä Hietanen, vietävä johonkin rauhalliseen paikkaan ja sanottava se. Kysyttävä sitä ja annettava sormus.

**

Koskela asteli väsyneiden miestessä sekaan epätavallisen reippaasti, ja sen vuoksi Rokka nosti heti katseensa tuohon:

"Joko myö männää?"

"Ei vielä", luutnantti vastasi kiireesti ja katseli ympärilleen. "Missäs Hietanen?"

"Jaaha, siul onkii sellast asjaa", Rokka naurahti harvinaisen pehmeästi. Vai kuvitteliko Koskela vain Rokan äänessä jonkinmoisen lempeän ja tietäväisen vivahteen?

"Hää läks juomaa. Ei oo kaukan."

"Kiitos", Koskela nyökkäsi ja lähti kohti paikkaa, jonka oli osoittanut olevan sopiva paikka ottaa käyttövettä.

**

Koskela pysähtyi hengähtämään pajukon katveeseen. Ranta oli autio, loiva hiekkamaa, josta tunki esiin muutamia pieniä kallionkohoumia. Eikä se ollut täysin autio. Rantavedessä uiskenteli telkkä, ja rannalla istui Hietanen ilman minkäänlaista yläosaa. Koskela katseli aikansa Hietasen auringossa paahtunutta selkää, hieman punoittavaa niskaa ja ruskeita hiuksia, jotka olivat niin hassusti pörrössä. Hän tunsi poskiensa punoittavan hieman, kun hän oikaisi kaulustaan nielaisten.

Kyllä hän sen tekisi.

Miksei tekisi?

Hän astui rannalle ja hiekka rasahti saappaiden alla. Hietanen vilkaisi häntä olkansa ylitse, ja heti hämmästynyt ilme muuttui hymyksi.

"Ville! Mitäs sää?"

Koskela ryki ja istahti hänen viereensä. Ei hän edes voinut katsoa toista, se oli liian vaikeaa.

Vilho tunsi Hietasen kummastuneen katseen ihollaan ja punastui sen vuoksi. Hän ei nähnyt Hietasen huvittunutta virnettä, joka kyti pojan kasvoilla tuon nostaessa kätensä esimiehensä olalle.

"Säähä ole iha punane...."

"No no...", Koskela mumahti vaivaantuneesti.

Ei helvetti, eihän pystyisi siihen. Hietasen kosketus poltti kesäpuseron hihan lävitse. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Kaiken lisäksi Koskela sattui vielä vilkaisemaan Urhon paljasta kehoa ja Urhon iloista ilmettä.

Voi helvetti.

Sormus lähetteli kipunoivia viestejä kämmenestä päähän.

Tee se.

Anna se.

Koskela nielaisi ja laski katseensa hiekkaan. Hietanen tuntui siirtyvän lähemmäs ja painoi pian päänsä hänen olkaansa vasten.

"Kuule....Ville?" Hietanen sanahti hiljaa.

"Puhu vaan", Koskela kehotti vaikeasti.

"Mää va miäti....Ku....Jos ei....Emmää mtä manat halu....Mut mää ku.... Sää ku....Emmää eres tierä, mitä sanossi.... Mää ni kauhiast, tai niinku..... Sun kanssas o ollu ain ni hyvä olla. Tieräthän sää sen....."

Koskela kurtisti kulmiaan ja Hietanen vavahti häntä vasten.

"Mää....Mää iha oikiast....Välitä susta."

Vanhemman miehen oli suljettava hetkeksi silmänsä. Hän nielaisi ja otti Urhoa ranteesta, toi tuon käden lähemmäs ja tiputti sormuksen siihen. Hietanen näytti menevän hämilleen ja nosti kyynelistä kiiltävät silmänsä osoittamaan tiukan, hämmennystä ilmaisevan katseensa Vilhon silmiin.

"Mäkin välitän susta. Yhtä lailla. Ja sen takia mä aattelin....Jos sä haluisit....Eihän me voida virallisesti.....Mutta niin. Ollaanhan me oltu läheisiäkin jo pitkään ja....En mä jaksais ilman sua."

"Etkai sää va....tarkota...?"

"Mä rakastan sua."

Se oli hiljainen kuiskaus, lähestulkoon pelkkä henkäys. Vilho ei olisi koskaan osannut uskoa, että hänen suustaan koskaan pääsisi ilmoille noin vähäpätöinen pihahdus.

Hietanen oli lehahtanut tulipunaiseksi ja tuijotteli toista järkyttyneenä.

Rakastaa? RAKASTAA?

Hän olisi halunnut pyörtyä tai vaihtoehtoisesti juosta pari rinkiä maailman ympäri. Villekö rakasti häntä? Kaikkien Ville Vaiteliaana tuntema mies rakasti häntä? Antoi sormuksenkin.....

Antoi sormuksen?

Urho laski katseensa rautasormukseen ja ähkäisi ihmeissään.

"Tarkotatsää....? Ett sillai?"

"Tarkoitan", Koskela mumahti.

Kyynel vierähti Hietasen poskelle, mitä korosti hienoinen, tumma sänki. Hän kiskaisi Koskelan halaukseensa, ja Koskela kuiskasi vielä heikosti hänen niskaansa:

"Mä haluan naida sut....."

"Kyl se sopii", Urho kähähti liikuttuneena.

Rantakaislikossa kuljeskellut telkkä säikähti kaksikon puhetta, ja lähti lentoon jättäen taakseen vain muutamia pieniä vesipyörteitä.

----

+ Bonus 

(Hietasen näkökulma, canon era. Hietanen pohtii asioita Karjalan korvessa.)

Syvärin kesäinen vehreys oli kadonnut. Syksyn harmaus oli tullut tilalle ja joki itse oli loistellut kullansävyisenä laskevan syysauringon säteissä. Puut olivat nuokkuneet alasti aikansa, ennen kuin Siperiasta puhaltava jäinen tuuli oli saanut sen oksat huurustumaan. Raskas lumipeite oli vallannut maaston nopeasti jo marraskuun alussa, mutta parimetrisistä nietoksista ei ollut enää toukokuussa jälkeäkään. Puut viheriöivät, tuomien kukkien pehmeä ominaistuoksu leijui ilmassa. kissankellot ja metsäorvokit puskivat esiin valoisimmissa paikoissa, metsätähtien jäädessä suosiolla kuusten kosteisiin mättäisiin kasvamaan.

Yhden sellaisen pienen metsätähden Hietanen poimi varovasti kulkiessaan mustikkamättään ohitse. Mustikankukissa pörräsi ahkera pieni kimalainen, jonka oranssi  selkä oli muuttunut monien kukkien siitepölystä kellertäväksi. Hietanen hymyili katsellessaan pientä valkoista kukkaa. Se oli aloittanut kasvunsa ensimmäisten kevätsateiden hakatessa maata, mutta siitä huolimatta se oli nuori kasvi. Sen valkoiset terälehdet kurottelivat seitsemään eri suuntaan  elinvoimaisina, vaikka mies olikin repäissyt sen juuri ravitsevasta kasvuympäristöstään. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan kukkaa, ja päätti lähteä leikillään seuraamaan metsätähden pohjoista päin osoittavaa terälehteä.

Ilmansuunta johti hänet pienelle lammelle. Lampi oli rehevöitynyt lähestulkoon umpeen, siinä kasvoi enää vain muutamia lumpeita ja ulpukoita, joiden kasvualustaa erilaiset vesiheinät ja -ruo'ot veivät. Lammen rannassa oli pieni kasa kiviä, kuin muinaismuistona. Hietanen istahti onkineen kivikasan viereen ja katseli aikansa veteen. Minkäänlaista merkkiä kaloista ei näkynyt. Ainoat vedenelävät olivat sammakko sekä miljoonat hyttyset sekä mustat vesikirput, jotka parveilivat vesimittareiden seassa heinien ympärillä. Hietasta hieman harmitti. Olihan hän yksin keskellä korpea, tarkoituksenaan kalastaa saadakseen puolijoukkueen pojille monipuolisempaa syömistä, mutta tälläisestä lammesta tuskin saisi edes ahvenen ahventa, särjistä tai lahnoista puhumattakaan. Hauesta tai lohesta oli turha edes haaveilla.

Hetkeksi Hietanen valahti apeaan ajatusmaailmaan, mikä oli melko vieras hänelle. Sota oli saanut sen nousemaan pintaan, vaikkakin hänen iloinen, nauravainen luonteensa esti sitä näkyvästä. Hietasen mieleen palasi hänen ensimmäinen lomansa, jonka hän oli ansainnut tuhotessaan Klimin. Vaikka tuho olikin tapahtunut jo ensimmäisenä sotakesänä, oli loma saatu järjestettyä vasta seuraavana. Niimpä juhannuksen aikoihin 1942 hän oli päässyt käymään kotonaan Varsinais-Suomessa. Matka kotiin oli kulunut nopeasti, sillä kesällä oli vähän ylimääräisiä kuljetuksia rintamalle tai sieltä pois. Viikon hän oli saanut makoilla kotonaan. Ei hän ollut makoillut hirveästi, sillä  kotona oli kipeästi tarvittu hänen apuaan maataloustöiden kanssa. Pienemmät sisarukset, kaksi siskoa sekä veli, olivat edelleenkin enemmän haittona kuin hyötynä pellolla. Mutta ikävä Hietasella oli ollut arkihommiin sekä läheistensä pariin.

Jotain oli kuitenkin muuttunut sen kuluneen vuoden aikana, kun Hietanen oli ollut sotimassa - kotona ollessaan hän oli kaivannut rintamalle taistelutovereidensa luokse.

Hän oli sisarustensa kanssa kierrellyt vanhoja tuttuja paikkoja tuntematta lähestulkoon ollenkaan sitä iloa, mitä paikat olivat joskus saaneet aikaan. Hän ei ollut enää edes kiivennyt sen yhden järven rannalla kasvavan vaahteran oksille, mikä oli ollut hänen oma juhannusperinteensä monien vuosien ajan. Siitä tiesi, että sota oli tappanut osan sitä iloluontoista poikasta, mitä Hietanen oli ollut. Jäljelle oli jäänyt ajottain synkkä ja pelottava mies, joka oli ennättänyt jo vanhentumaan rintamalla enemmän kuin samassa ajassa siviilissä.

Loma oli loppunut pian. Matka rintamalle oli ollut liian lyhyt, ja ennen kuin Hietanen edes oli tajunnut, hän oli ollut taas rintamalla, Syvärin rannalla juoksuhaudassa katselemassa joen rauhallista virtausta.

Samaisen joen virtaus kantautui Hietasen  korviin hänen istuessaan umpeenkasvaneen lammen rannalla. Kivikasa hänen vieressään tuntui mahdottoman pieneltä, ja hieman se häntä ahdistikin. Mistä se oli edes rantaan tullut? Se oli selvästi ihmiskäsien tekemä. Joen virtaus tuntui saavan metsän puiden alkavan huojumaan tuulessa. Leppien lehdet olivat venähtäneet harvinaisen aikaisin täyteen mittaansa, ja niiden kohina levisi Hietasen ympärille huumaavana voimana. Hietanen nousi äkisti, otti onkensa ja lähti kiireesti rämpimään nokkospuskan lävitse kauemmas lammesta. Ties vaikka jokin karjalaisukko olisi käynyt manaamassa paikan....

Hietanen pysähtyi hengittämään louhikkoon. Syväri kimmelsi satumaisen kultaisena laskevan auringon säteiden heijastuessa sen pintaan. Mies katseli valojen välkehdintää aikansa, kunnes oli huomaavinaan jonkun nousevan kauempana pintaan joen virtauksesta.

Märkä, vaalea iho loisti kilpaa tuhansien vesipisaroiden kanssa, jotka peittivät vedenneidon paljaan kehon.

Hietasen leuka loksahti.

Hahmo nousi vedestä kohoavalle kivelle istumaan ja hieraisi kullanhohtoiset hiuksensa sivuun kasvoiltaan. Hetken aikaa Hietanen oli näkevinään hahmolla ahvenenpyrstön, mutta helpottui hieman tajutessaan näyn olevan vain harhaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että virtauksesta noussut hahmo oli mies. Vaalea suomalaismies, jonka siniharmaat silmät naulaantuivat häneen.

Hietanen punastui huomatessaan katseen. Puna hänen poskillaan syveni, kun hän tajusi tuijottavansa alastonsa joukkueenjohtajaansa.

Luutnantti Koskela loikoili kivellä vakavana, puhdistunut keho loistaen auringon säteissä, katsellen kolmannen konekiväärijoukkueen varajohtajaa silmät omituisesti pilkahtaen.

Hietanen rohkeni hetken kuluttua lähestymään miestä. Hän istahti rantakivellä kädet vapisten. Ei hän ollut koskaan rohjennut katsoa Koskelan paljasta vartaloa, vaikka olikin niin aina halunnut tehdä. Nyt hän seurasi tarkasti ja uskollisesti miehen vartalon jokaista ääriviivaa. Koskela oli laskenut katseensa kainosti virtauksesta vapautuneeseen syvänteeseen, jonka vesi oli tyyntynyt jo aikaisemmin veden jäätyä kivipaaden taakse loukkuun.

Hietanen nielaisi. Poskia punoitti ilkeästi, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Koskaan hän ei ollut kenellekään paljastanut, kuinka paljon Koskelasta piti. Ei pelkästään rauhallisen luonteen, vaan myös ulkonäön perusteella. Joukkueenjohtaja ei nimittäin ollut pahannäköinen mies. Koskelan hieman kulmikkaat kasvot olivat pehmeät ja lempeiden silmien katse tyyni. Ja näköjään Koskelan kehossakin oli niin paljon erilaisia, mielenkiintoisia mutkia, joita Hietanen olisi halunnut päästä hiplaamaan.

Jo alokasaikoina Hietanen oli kokenut selittämätöntä halua Koskelaa kohtaan, mutta tunteensa hän oli pitkään täysin kieltänyt ja pyrkinyt karkottamaan. Ja nyt ne roihahtivat taas täyteen liekkiin.

Rakkauden liekkeihin sekaantui myös hivenen mustasukkaisuutta, kun Hietanen ajatteli, kuinka paljon naisseuraa Koskela halutessaan saisi. Hietanen koki "omistavansa" Koskelan. Ei hän tietenkään voinut esimiestään silä tavoin "omistaa", mutta hän ajatteli Koskelan kuuluvan itselleen. Sillä Koskelaa hän rakasti. Oli rakastanut jo kauan. Pelkästään sen takia Koskela oli hänen. Ja vain hänen. Hieman itsekäshän se ajatus oli, mutta siihen Hietanen nojautui miestä katsellessaan.

"Tule ihmeessä tänne."

Hietanen säpsähti tajutessaan Koskelan puhuvan.

"Täh?"

"Niin että tule vain. Vesi on lämmintä. Aurinko on paistanut koko päivän tähän syvänteeseen."

Hietanen ei jäänyt kauaksi aikaa punteroimaan vaihtoehtojaan, vaan hylkäsi pikaisesti vaatteensa ja astui varovasti veteen. Hän huomasi Koskelan välttelevän katsomasta häneen, ja se sai hänet punastumaan taas.

Eikö Koskela pitänyt näkemästään....?

Hietanen heittäytyi eroosion kuluttamaan, mutapohjaiseen syvänteeseen henkäisten. Viileä vesi kirveli aikansa, mutta Hietanen lämpeni nopeasti. Hän naurahti hiljaa ja Koskela pulahti hänen seuraansa jokeen. Vain kevyt virtaus pääsi läpäisemään kivipaadet syvänteen ympärillä, ja Hietanen tunsi sen jossain kylkiensä seutuvilla.

Koskela ui rohkeasti lähemmäs ja jäi hetkeksi katsomaan Hietasen kasvoja. Hietanen yritti tavoittaa toisen katsetta, mutta se karkasi.

Koskelan hiuksiin oli jäänyt kappale ahvenruohoa, ja Hietanen nappasi sen pois.

"Hah....Toi ol aik huvittava näköne."

"Ai oli?"

"Ol."

Vaivaannuttava hiljaisuus vallitsi heidän välillään aikansa, mutta Hietanen keskeytti sen:

"Mitäs sää tääl teit?"

"Tulin uimaan. Jätin porukan Rokan vastuulle kun sua ei näkynyt."

"Mää olin menos kalaa mut mää eksyin sit yhrel lammel."

"Mille lammelle?"

"Tuoho iha lähel. Siel oli ihmeelline kivkasa ja lamp ol kasvan melkee umpee."

"Jaa."

Pian he nousivat vedestä, sillä Koskela alkoi värisemään. Aurinko laskisi pian, mutta onneksi kesäyöt olivat valoisia.

Koskela katseli pukeuduttuaan Hietasta pitkään mietteliäänä.

"Käydäänkö siellä lammella?" Tuo kysyi. Hietanen säpsähti ja nosti katseensa luutnanttiin.

"Jos sää haluut?"

Koskela nosti takkinsa sormikoukkuun lavalleen ja lähti toisen rinnalla suunnistamaan kohti salaperäistä metsälampea.

Sen rantaan päästessään Koskela jäi tuijottamaan kivikasaa vaiteliaana. Toisen hiljaisuus ei yleensä häirinnyt Hietasta, mutta tällä kertaa se ahdisti. Tavattoman paljon. Koskelan hiljaisuudessa oli nimittäin jotain synkkää, joka levisi tuon ympärille auringon säteilyn tavoin. Ja niin kuin auringon säteily ylsi maanpinnalle asti, tarttui Koskelan synkkä hiljaisuus Hietaseenkin.

Kauan he istuivat vierekkäin kivikasan luona, molemmat ajatuksiinsa uponneina. Hietanen ajatteli vieressään olevaa miestä, ajatteli miehen lihaksikkaan, maatyön harjoittaman vartalon miellyttäviä kaarteita ja jokaista miehen olemuksen piirrettä. Kääntäessään katseensa Koskelaan, hän huomasi siniharmaan silmäparin tuijottavan itseään vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Koskela vilkaisi pikaisesti Hietasen hivenen turvonneita huulia, palautti katseensa Hietasen ruskeisiin silmiin ja suuteli. Hietanen vastasi suukkoon välittömästi.

Kaataessaan itseään vanhemman miehen ruohikkoon Hietasen mielessä vilahti ajatus: 

Koskela oli hänen. Vain hänen.

Kivikasa kaatui, ja sen huipulla olleet sileäpintaiset, ovaalinmuotoiset kivet liukuivat lampeen.

----

#tuntematon sotilas #fanfiction #hietala #hiekela #iltasatuja #hävettää hieman #tällästä oon kirjotellu #rakkaus #OTP #turina turisee #olkaas hyvä #nyt kun mietin tarkemmin #ni oon aika huono iltasatutäti #tälläsiä synkkiä iltasatuja kirjoittelen

[emma-ulrika]

Päivä elämästäni

Kuva:  © Bob Gruen / www.bobgruen.com Lämmin vuode on vetänyt puoleensa iltaan asti. En kiirehdi, vaikka tiedän, että alakerrassa odotellaan jo. Kun nousen viimein, raahaudun ensimmäisenä kylpyhuoneeseen, jonka oven jätän tieten tahtoen auki. Istun pöntölle, avaan eilisen päivän lehden ja vilkuilen välillä uutisia, välillä karvaisia varpaitani. En ole pitänyt Timesin tyylistä enää aikoihin, se on hyvin falskia ja poliittisesti korrektia – toisin sanoen lehti ei kerro minulle maailman tilanteesta yhtään mitään. Se sama mies on jälleen täällä, puhelee Yoko, joka on noussut nyt sängystä ja kirii ylös sviittimme valkoisia, massiivisia puuvillaverhoja. Käyn juttelemassa hieman myöhemmin, ai niin, jos käyt tänään Sunningdalessa, toisitko mukanasi askin embassya ja lisää lehtiä, tuo nyt vaikka Workers Press ja Daily Mirror ainakin, huikkaan takaisin.

Portaita alas astuessani tuoreen teen ja skonssien tuoksu tulvahtaa sieraimiini. Aamiaisemme nautimme tänään kello 5.30, ei hullumpaa! George ilahtuu nähdessään minut, Klaus ja Phil Spector vaikuttavat niin ikään kärsimättömiltä. Hetkonen, kuka tämä mies tweed-takissaan nyt sitten on. Ray, Ray Connolly, toimittaja. Aah, niinpä tietenkin, unohdin. Olen antanut Ray Connollyn seurata studiotyöskentelyämme päivän ajan. Kun äänitimme pari vuotta sitten Abbey Roadia, tuntui siltä, että ylimääräiset silmät huoneessa olivat kuin indikaattori yhtyeemme tilanteesta, tarkemmin ottaen sen kriisistä. Tänä päivänä kaikki on erilaista; olemme muuttaneet Tittenhurstiin ottaaksemme etäisyyttä Applen studioon ja julkisuuteen ylipäänsä. Koen, että kaikki Ascotiin asti saapuneet ovat ystäviämme, eivät tunkeilijoita. Soittakaa sille Claptonille, Phil mumisee ja tuijottaa paikkaan, jota on mahdotonta selvittää. Philin tummat aurinkolasit ovat hänen tavaramerkkinsä, eikä niiden läpi näe miehen silmiin puhumattakaan sieluun. 

Teet juotuamme ja muiden siirtyessä jo studioon, muistan taas sen hipin, joka on vaellellut vartioimattomassa puutarhassamme muutaman päivän ajan. On varmaan parasta jututtaa häntä hieman. Kun saavun ulko-ovelle, mies odotteleekin jo sen edessä siirrellen painoaan lonkaltaan toiselle kärsimättömästi. Pitkätukkainen, kelsiturkkiin pukeutunut, peseytymätön menninkäinen tuijottaa minua silmissään tyhjä katse, kokoillen samaan aikaa kasaan tupakanmurusia uutta sätkää varten. Ojennan hänelle yhden embassyn ja pistämme yhdessä palamaan. No mikäs sinut tuo tänne, kysyn ensimmäisten savujen jälkeen. Muistatko voit hohtaa mitä tahansa, voit läpäistä mitä tahansa, kysyy mies, joka on ilmeisen varma siitä, että olen kirjoittanut kappaleita juuri hänestä tai hänelle. Kyllä, kirjoitin sen itsestäni ja parhaimmassakin tapauksessa kirjoitan lyriikoita joukoille. Mutta se käy niin järkeen, se on juuri kuin minun elämästäni. Minun täytyy katsoa sinua silmiin, jotta tiedän, mies jatkaa. 

Tämä Claudioksi itseään kutsuva mies on Vietnamin sodan veteraani, juuri palannut San Fransiscon sotasairaalasta ja etsii vastauksia kokemiinsa kauheuksiin musiikistani, enkä voi syyttää häntä. Olen kuitenkin väsynyt siihen kohteluun, jota kenenkään yksilön ei pitäisi mielestäni saada. Olen vain ihminen, minun uneni loppui Beatlesin loputtua, nyt elän oikeaa elämääni, jokaisen aika tulee herätä unestaan joskus, koetan selittää. Mies näyttää jokseenkin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hänestä saan idean albumin a-puolen viimeiseen kappaleeseen.“Äiti, en halua olla sotilas, en halua kuolla.”

Se, mitä vakuuttelen Claudiolle, on oikeastaan myös se, mitä haluaisin itse uskoa, vaikken tiedä enää lainkaan, uskonko. Viime yönä näin taas unta, jossa minua ammutaan. Unet ovat jatkuneet jo pitkään; ennen ensimmäistä USAn kiertuetta heräsimme Cynthian kanssa Kenwoodin kodissamme puhelimen pirinään keskellä yötä. Joku halusi varoittaa, tai uhkailla, että minut ammutaan Yhdysvalloissa. Olimme valtavan huojentuneita kiertueen jälkeen siitä, että näin ei käynyt. Myöhemmin tuo ajatus on kuitenkin alkanut seurata minua, mitä jos se tapahtuukin vielä, joku toinen kerta? Tittenhurstissa olen niin onnellinen, sellainen, joksi kerroin opettajalle koulussa haluavani tulla hänen kysyttyään mitä haluat olla isona. Vastaukseni jälkeen hän väitti, etten ymmärtänyt kysymystä, johon minä taas vastasin, ettei hän ymmärtänyt elämää. Kello on vasta hieman yli kuusi, illalliseen on vielä muutama tunti, enkä malta odottaa! Olen niin innoissani kaikesta. En oikeastaan ole koskaan ollut näin innoissani elämästä ja toivon, ettei elämäni lakkaisi vielä hetkeen. 

Havahdun lasten ääniin, jotka kantautuvat jostain kauempaa. Näihin 40 hehtaariin on lapsen helppo eksyä. Minä ja Paul olisimme olleet haltioissamme tästä mahdollisuudesta, kaikesta tästä vihreästä, joka oli vain kaukainen haave sotien tuhoamassa harmaassa Liverpoolissa. Vihdoin voin tarjota Julianille kodin, tai ainakin jotain kodin kaltaista. Ymmärrän kyllä, että olen ollut aika kurja isä aika ajoin. En olisi ikinä kuvitellut, että  oma olematon isäsuhteeni toistuu myös Julianin kohdalla. Näkemisiin herra Lennon, Claudio huikkaa minulle kävellessään kuin maansa myyneenä takaisin sumuun. John vaan, vastaan takaisin. Ehkäpä olisi aika levyttää. 

Saimme kotimme yhteyteen rakentamamme Ascot Sound Studion valmiiksi viime vuoden puolella. Täällä meillä on kahdeksan ääniraitaa pari senttisellä avokelalla ja kuusitoista kanavaa miksauskonsolilla. Täällä me olemme levyttäneet jo Plastic Ono Bandin a ja b osiot. Mielestäni studiossa on oikein hyvä soundi ja muutkin näyttävät viihtyvän. Phil tuottaa apunani tämän albumin, jonka kappaleet hän kuulee ensimmäistä kertaa vasta tänään. Alan istuu jo valmiina rumpusetin takana, Klaus viimeistele bassonsa virittelyä. Kuljen studion läpi ja istuudun Steinway & Sons merkkisen, z-mallin pianon taakse. Lasken sormeni koskettimille – C, C maiseiska, F. 

Mikä tämän kappaleen nimi nyt olikaan, kuvittele tai jotain sellaista? Tämähän on ihan selkeästi a-puolen kappale! innostuu Phil kappaleen soitettuamme. Olen samaa mieltä, toteaa Yoko. Noh, mikä ettei, tämänhän voisi laittaa vaikka koko albumin nimeksi, myönnyn nopeasti. Oikeastaan imagine, kuten olen kappaletta tähän mennessä kutsunut, on mielestäni vain kiillotetumpi versio edellisellä albumilla ilmestyneestä kapitalismia ja luokkayhteiskuntaa kritisoivasta kappaleestani. Nyt ymmärrän, että poliittiset viestit täytyy kuorruttaa hunajalla, mikäli toivoo niiden kelpaavan valtavirralle.

Mietin hetken, miten kuulijat mahtavat ottaa albumin vastaan. Koko sen ajan, jonka olen viettänyt onnellisena ja rakastuneena, monet ihmiset ovat väittäneet tietäneensä paremmin. Alienaatio alkoi, kun rakastuin. Eräs brittilehti jopa julkaisi jutun, jossa se kutsui Yokoa rumaksi! Edes oikeasti rumista ihmisistä ei kirjoiteta sillä tavalla. Olen täynnä vihaa, mutta silti tiedän, että vain rauha voi olla ratkaisu ongelmiimme. Viha ruokkii aina vihaa. Silti en voi olla närkästymättä siitä, että ihmiset ovat luulleet tuntevansa minut vain sillä verukkeella, että he kuuntelevat Beatlesin musiikkia! 

Mitä toivot, että albumisi viestii maailmalle? kysyy toimittaja yllättäen. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa ihan tyystin. Juuri kun aloin löytää itseni, muut luulivat, että olen kadonnut. Olen ollut jonkinlaisessa shokissa, koska ihmiset, joiden luulin olevan ystäviäni ovat osoittautuneet päinvastaisiksi. Olen kuitenkin positiivinen, sillä tiedän, että kaltaisiani on maailma täynnä. Katso nyt Woodstockia esimerkiksi. Ehkäpä levyni tarkoitus on saavuttaa kaltaiseni ja luoda toivoa, katsos, minäkin ajattelen näin, kuvailen. Kun ajattelen Ascotia, ajattelen tuota kappaletta, kuvittelemista, lisää Yoko. John, kuvailistko vielä hieman sitä, ketä nämä kaltaisesi ovat? Tai mitä tarkoitat tuolla kyseiselle ajattelulla? toimittaja jatkaa.

Mietin ja kaivan taskustani yhden embassyn, tuon sen huulilleni ja pistän palamaan. Studiossa on hiljaista ja kaikki ovat lopettaneet sen, mitä tekivät vielä pari sekuntia sitten. Noh, kuule. Mimi-tätini on joskus sanonut, että kun olin lapsi, en hukannut sekuntiakaan, olin koko ajan tekemässä jotain. Lauloin itseni uneen joka yö. Kun katson nyt Juliania, näen sen saman. Kutsukoon joku sitä naiiviudeksi, sillä jos se on naiiviutta, se on juuri se mitä haluan olla; haluan tehdä ja puhua asioita, joiden uskon fundamentaalisesti olevan totta. Ja haluan tehdä sitä samalla uskolla, joka lapsella on maailmaan. Kun aloitimme, Brian oli aina sitä mieltä, ettei meidän pitäisi tuoda politiikkaa mukaan musiikkiimme, lopulta kuitenkin sen teimme yhtyeenäkin. Asiat, joista laulan eivät ole mitään metatason kysymyksiä minulle ja tämä albumi kristallisoi idealismini. Beatlesin ensimmäisten vuosien keikkailu oli yhtä sirkusta – tulimme lavalle ja soitimme, vaikka ei siellä kukaan kuullut mitään. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, he tulivat katsomaan meitä, eivät kuulemaan musiikkia. Minulle tässä albumissa tärkeintä on sen sanoma. Olkoot se surrealismia jollekin, surrealismi ja tämä psykedeelinen matka on minun totuuteni.

Tiedätkö miksi rakastuin Yokoon? Ollessani New Yorkissa vierailin hänen galleriassaan. Valkoisen huoneen keskeltä alkoivat valkoiset tikkaat, joiden päähän noustessani huomasin katossa olevan pienen muistilapun. Muistilappua täytyi tarkastella suurennuslasin avulla, koska teksti oli niin pientä. Ja arvaatko mitä lapussa luki? Siinä luki kyllä. Jos lapussa olisi lukenut ei, tai jotain muuta negatiivista, olisin lähtenyt saman tien. Kai haluan myös tämän albumin kautta sanoa, että olen tyytyväinen. Olen onnellinen elämääni Yokon kanssa, elämääni Tittenhurstissa. Olen tyytyväinen artisti, joka tekee tyytyväisenä musiikkia.

“Tottakai haluaisin olla rakastettu ja hyväksytty monien ihmisten silmissä, joskus haluaisin olla muutakin kuin mielipuoli suunsoittaja tai hullu runoilija-muusikko, mutta en voi olla mitään sellaista, mitä en yksinkertaisesti ole.”

Lähteet (esimerkiksi)

Gould, J. 2007. Can’t Buy Me Love. New York: Harmony Books.

Lennon, C. 2005. John. London: Hodder & Stoughton Book. 

Lennon, J. 1964. In His Own Write. London: Macmillan Publishers. 

Epstein, M.(käsikirjoittaja) & Worsley, P. (tuottaja). 2018. John & Yoko: Above Us Only Sky. [video]. Haettu osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4651426  

Gebhardt, S., Lennon, J. & Ono, Y. (käsikirjoittajat). 1972. Imagine. [video]

Solt, A. (ohjaaja), Egan, S. (käsikirjoittaja). 1988. Imagine. [video]

[doniyorabdulazhanov-blog]

Facebookin algoritmit

Vielä vähän aikaa sitten Sinua aivopestiin TV:n välityksellä – tänään se tapahtuu yhä räätälöidyimmin. Tiedon saanti on muuttunut radikaalisti ja sitä tuotetaan mielettömän paljon. Mistä sinä saat uutta tietoa? Päätätkö itse mitä haluat nähdä ja kuulla?

Päättääkö algortmiuudistus puolestasi? 

Tuoreen algoritmiuudistuksen taustalla on Facebookin halu näyttää käyttäjille heille aidosti merkityksellistä sisältöä ja kannustaa vuorovaikutukseen. Miten algoritmi sitten toimii ja mitä hyötyjä siitä meille käyttäjille on? Algoritmi on kaava tai joukko vaiheita, jotka auttavat ratkaisemaan käytännön ongelmaa. Uudistuksen tavoitteena on nostaa uutisvirrassa esille oikeasti merkityksellisiä sisältöjä, jotka herättävät aitoa vuorovaikutusta.

Tutustuttuani tähän uutiseen minulle syntyi vain uusia kysymyksiä! Minusta on hienoa, että jatkossa näen entistä enemmän uutisia minulle läheisimmistä ihmisistä ja vuorovaikutukseni heihin vain kasvaa. Minua kuitenkin pelottaa se, että algoritmi kerää minusta liikaa tietoja. Aina kun reagoit, kommentoit tai jaat uutisia niin facebookin algoritmi oppii tuntemaan sinut paremmin. Toisaalta kun tarkistin, mitä mainoksia algoritmi on kehitellyt minulle, tajusin, ettei ole mitään hätää! Mainoksia oli neljä kappaletta kymmentä ystävän postausta kohti. Mainoksia oli oluesta, siideristä, hampurilaisista ja tietokonepelaamisesta, mikä ei taas minua kiinnosta ollenkaan.

Adam Mosserin videoesitys facebookin algoritmistä. 

Katsoin myös Adam Mosserin esitystä algoritmeista. Hän selitti algoritmin toiminnan yhdellä esimerkillä. ”Odotan vaimoa ravintolassa, hän on myöhässä. Puhelimitse hän kuitenkin pyytää minua tilaamaan hänelle jotain ruokaa. Miten ratkaisen ongelman? Yritän muistaa mistä vaimoni tykkää, tsekkaan menun ja mietin myös, mitä hän haluaisin juuri nyt.” Voitte kuvitella, että facebookin uutisvirta on kuin ravintolan menu ja menun sisältö on teidän kavereiden postaukset. Algoritmi taas valitsee menusta juuri sinulle kiinnostavan ja siirtää sen uutisvirran kärkipäähän.  

Voit kyllä vaikuttaa kenen kavereista haluaisit nähdä uutisvirrassa enemmän seuraamalla häntä. Uutisen tärkeyteen ja siihen, että mihin se sijoittuu uutisvirrassa vaikuttaa muun muassa: itse tekijä, uutistyyppi, reagoinnit, aika, paikka, uutisessa vietetty keskimääräinen aika ja paljon muita asioita. Adamin mukaan näitä tekijöitä on satoja tuhansia. Tekijöistä facebook arvioi ja antaa keskiarvonumeron ja sen mukaan ne näkyvät juuri sinun uutisvirrassa tärkeysjärjestyksessä.

Explore!  

Facebook kehittelee myös ”Explore – näppäintä”, jossa ihminen voi tutustua ja tutkia uusia asioita mistä oikeasti pitäisi, mutta ei viedä tiedä sitä. Algoritmi päättää puolestasi mistä tykkäät tai mahdollisesti tykkäisit – toimiiko tämä jatkossa tarkemmin ja oikein? Aika näyttää!

#facebook algoritmi

[b-galleria]

Taiteilijahaastattelu: Tiina Majabacka

Tiina Majabacka on Turussa asuva taiteilija, joka valmistui keväällä 2019 Turun AMK:n Taideakatemiasta. Majabackan näyttely, työnimenään Tukahtunut resitatiivi tullaan näkemään B-galleriassa joulukuussa. Taiteilijaa haastatteli Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma B:n puheenjohtaja Sampo Sirkka.

S: Minkälaisten asioiden parissa olet työskennellyt viimeksi?

T: Projektin alla on 1700-luvun silkkipuku ja siihen ensin sovituspuku, eli toile. Puku on osa B-galleriassa nähtävää videoinstallaatiotani. Urakka on ollut suurempi kuin edes osasin kuvitella, joudun myös opettelemaan samalla kun teen.

Projektini on monitahoinen, ja siinä on monta vaihetta. Koitan pitää itseni kasassa keskittymällä asioihin vaihe kerrallaan. Vaikka samalla toki aina hauduttelee tulevia askeleita. Mitään ei synny yhdessä illassa saman tien. Koen puvun teon olevan itsessään jonkinlainen performanssi, paha tilanne johon laitan itseni, ja josta minun on vain selvittävä. 

Koen tällä hetkellä olevani kiinnostavassa vaiheessa työskentelyssäni. Tuleva näyttelyni vie taidettani uusiin jännittäviin suuntiin. Olen innoissani ja kauhuissani yhtä aikaa. Otan suuria riskejä, mutta ehkä juuri riskit tekevät työskentelystä kiinnostavaa ja elävää. Haen sitä rajaa, jossa homma on juuri ja juuri hanskassa, ilman että pakka romahtaa. Taiteellisessa työskentelyssä olen itseasiassa huomannut henkisen puolen yhdeksi tärkeimmäksi. Haluan oppia pitämään pääni kasassa kaiken epävarmuuden ja riskin keskellä, mitä taiteilija kohtaa jo pelkän uravalintansakin takia.

S: Mistä olet eniten kiinnostunut aloittaessasi uuden teoksen tai teossarjan?

T: Tärkeintä on, että aiheen täytyy herättää innostusta ja intohimoa. Muuten en uskoisi jaksavani pitkää prosessia ja tunteiden vuoristorataa läpi, mitä töiden valmiiksi saattaminen vaatii. Parasta on, kun innostus aiheeseen herää uudestaan ja uudestaan. Aloitan teossarjan, kun aihe jää vaivaamaan niin, ettei siihen voi olla tarttumatta. Toisaalta voi ajatella, että ehkä se onkin aihe, joka valitsee minut ja vie mukanaan. 

Kerään jatkuvasti ideoita ja aiheita tuleviin teossarjoihin, joita kirjoitan ylös. Suurin osa niistä tuskin koskaan näkee päivänvaloa. En koe, että voisin aloittaa teossarjaa niin, että istuisin alas, ja koittaisin keksimällä keksiä aiheen. Yleensä ideat tulevat vain vastaan, ja ovat valmiina hautumassa ja odottamassa vuoroaan. Olen oppinut, että ehkä juuri epämukavuusvyöhykkeellä on eniten elossa. Siksi on tärkeää, että aloittaminen ja tekeminen myös pelottaa.

S: Minkälaisia kysymyksiä esität teoksissasi/teoksillasi?

T: Minusta olisi hauskaa, jos ihmiset voisivat itse keksiä kysymyksiä, ilman että olen niitä alleviivannut tai tuonut rautalangasta esille. Myös kysymyksiä, mitä ei minulle tule välttämättä edes itse mieleen. Haen lopulliseen teokseen jotain, mikä ei ole lopullisesti ratkaistu. Parasta on silloin, kun itsellekin jää osittain mysteeriksi, mitä teos tarkoittaa.

S: Tulevan näyttelysi yhtenä tärkeänä lähtökohtana on ollut äänen tutkiminen - tarkemmin hameet ja niiden tuottama äänimaailma - tilanteessa jossa niiden kantajien on täytynyt vaieta syystä tai toisesta. Mitä ajattelet äänestä tiedon välittäjänä?

T: Näyttelyni yksi lähtökohta on ollut äänen tuottaminen tilanteessa, jossa vallalla oleva kieli ei ole kaikkien käytössä. Teokseen on tullut myös muita tutkimuksen suuntia, kuten puvun suhde ympäristöön ja luontoon, sen ääni luontoäänenä. Puku on kuin instrumentti, jota soitetaan keholla, ja joka tuottaa tietyt äänet ja liikkeet. Mietin myös, voiko ääneen pukeutua. Tutkin siis pukua ja ruumista ja niiden ääniä. Nämä kaikki ovat ei-kielellisiä alueita, joilla on voimakas viesti. Ne voivat kertoa asioista, jotka vastaanotamme myös alitajuisesti. Ne kertovat paljon kulttuurista ja sen arvoista. Nämä teemat ovat erittäin kiinnostavia, ja tarkoituksenani on kehittää työskentelyni tutkimuksellista ja teoreettista puolta, kun aloitan syksyllä maisteriopinnot Aalto-yliopistossa.

Ei-kielellinen kehollinen kieli on ollut nyt näkyvästi esillä. Mielenilmauksessa henkilöt kumartuvat polviasentoon, toistaen George Floydin surmanneen poliisin pidätysasentoa. Tunnettu esimerkki äänen voimasta, voisi olla pohjois-Amerikan historiasta. Afrikkalaisten orjien rummut ja musiikki on voimakas viesti.

Vaikuttavaa on äänen lisäksi se, kun tietty ääni puuttuu. Siihen voi kiinnittää jopa enemmän huomiota, kuin varsinaiseen ääneen. Näin voisi ajatella esimerkiksi tilanteessa, jossa linnun laulu katoaa ympäristöstä. Äänen puute on traaginen paljon kertova viesti. Äänen lisääntyminen voi myös olla merkityksellistä. Korona-keväällä on tullut uutisia, että linnun laulu on voimistunut.

S: Olet työskennellyt sekä yksin että työryhmässä, ja nyt tulevaa näyttelyä työstät yhteistyössä usemman tekijän kanssa; mitkä ovat merkittävimpiä eroja joita olet kohdannut näiden työskentelytapojen välillä?

T: Yhdessä tekemisessä on ihanaa, miten projektiin tulee monen ihmisen ammattitaito, kokemus ja ideat. Voi laajentaa ihan uusille alueille. Elämä on liian lyhyt ehtiäkseen itse tehdä ja oppia kaikkea.

Vaikka tekisin yksin, en haluaa tunnetta yksinolosta. On tärkeää, että on luotettavia ihmisiä, joilta saada palautetta ja ajatuksia projektin kanssa painiessa.

Minua kiinnostaa vastakysymys, missä kulkee yksin tekemisen ja ryhmän raja? Onko kukaan tehdessään täysin yksin? Onko ajatus yksinäisestä nerosta, joka omassa tyhjiössään keksii kaiken, realistinen tai edes mielekäs. Leonardo da Vinci kävi kuulema ahkerasti kysymässä neuvoa muilta insinööreiltä. Voisiko osa neroutta ollakin se, että tajuaa, että kaikkea ei voi tietää eikä osata tehdä yksin?

S: Mielenkiintoinen näkökulma nerouteen. Tuntuu ainakin luontevalta olettaa, että todella hyvät tekijät tiedostavat myös omat vajavaisuutensa, ja sitä kautta osaavat etsiä ratkaisuja myös itsensä ulkopuolelta. Kuvataiteessa, erityisesti maalaustaiteessa on pitkät perinteet ja historia johon nojata. Edesmenneiden taiteilijoiden töitä voi kokea ja tekstejä lukea, ja kun pyöriteltävät teematkin ovat usein lähellä toisiaan, on heidän kanssaan mahdollista väitellä; tästä syystä koen itse, etten ole koskaan täysin yksin taiteeni kanssa. Kuinka paljon käyt itse ns. dialogia kuolleiden taiteilijoiden kanssa?

T: Dialogi kuolleiden ja elävien taiteilijoiden kanssa on minulle nykyään olennaista. Viittaan useisiin eri teoksiin eri aikakausilta työskentelyssäni. Teoksessani Taiteellinen ruumiinavaus (2019) tein toisintoa Turun taidemuseossa Helene Schjerfbeckin maalauksesta Leikkipuja. Prosessi suoratoistettiin näyttelytilaan. Maalaustaiteen opetuksen historiassa toisintaminen on ollut olennainen osa koulutusta. Minua kiehtoo ajatus, että toisintaessa, sekoittaessa samoja värejä ja matkimalla samoja siveltimen liikkeitä, taidehistoria kehollistuu. Prosessi jättää uudenlaisen henkilökohtaisen ja kokemusperäisen muistijäljen historiasta.

Tiina Majabacka (s.1980) on taiteilija, joka työskentelee maalauksen, piirustuksen, video- ja tekstiilitaiteen, tutkimuksen ja performatiivisuuden maastoissa. Tällä hetkellä tutkimuksen kohteena ovat erityisesti ruumis, vaatteet ja niiden äänimaailma. Häntä inspiroi etenkin taide- ja pukuhistoria, kirjallisuus ja elokuvat. Majabacka on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun taideakatemiasta 2019. Hän jatkaa opiskelua syksyllä 2020 Visual Cultures, Curating and Contemporary Art (ViCCA) -maisteriohjelmassa Aalto-yliopistossa.

-----

Kuvat: Tiina Majabacka Kuvaluettelo: 1. Taustakirjallisuutta, 2020 2. Toile nro 1. 2020 3. Työtilasta, 2020 4. Taiteellinen ruumiinavaus, videoinstallaatio, 2019

#nykytaide #Taiteilijaelämää #taiteilijahaastattelu #taiteilijahaastatteluja #taiteilijantyö #taide #taiteilija #turkuart #Tiina Majabacka #bgalleria

[hashtagdigibisnes]

Mobiilisovellukset

Laskin ne nopeasti. Niitä oli 73. Siis seitsemänkymmentä kolme erilaista applikaatiota ja mobiilisovellusta! Edellisen viikon puhelin optimoija on huutanut näytössä viestiä “Tallennustilaa alle 10 % jäljellä”. Joka kerta, kun avaan näytön, minua alkaa ahdistaa tuo ilmoitus, sillä minun tulisi joko poistaa jotain yli 12 000 puhelimen sisältävästä kuvasta tai vaihtoehtoisesti tehdä tilaa poistamalla jokin noista 73:sta applikaatiosta. Voi ei...

Mihin tarkoitukseen

Voin helposti kategorisoida käytössäni olevat sovellukset seuraavasti:

1. Sosiaalinen media

2. Pankki –ja maksupalvelut

3. Valokuvaus ja kuvanmuokkaus

4. Uutispalvelut

5. Musiikki ja muu media

6. Matkustaminen ja autoilu

7. Kauppapalvelut

8. Terveys ja kauneus

9. Opiskelu ja kirjastopalvelut

10. Ajanhallinta

11. Muut

Tarkastellessani optimoijan ilmoitusta tarkemmin, se ilmoittaa, että käytössäni on 42 käyttämätöntä sovellusta. Nyt mietin, uskallanko katsoa, mitkä nämä sovellukset mukamas ovat. Otan itseäni niskasta kiinni ja tarkastan asian. Käyttämättömien sovellusten lista alkaa seuraavasti: Sheets, Web Browser, Document Manager, Pivo, HiSute, Cardu, CheckMyTrip, Jouri Print, Docs, Color Touch, ResQ Club… Teen rohkean päätöksen, ja päätän poistaa kuusi puhelin ehdottamista sovelluksista. Tämän tekemällä saan vapautettua puhelimeeni tilaa 270 megatavua. Poistopyynnön vahvistaminen kirpaisee, mutta vielä enemmän harmittaa kun huomaan, että puhelimeen ei vapautunut tilaa yhtään enemmän kun mitä sitä oli ennen näiden kuuden sovelluksen poistamista. Luulen, että puhelimeni ja sen sisältö määrittelevät minua jollain tapaa. Voiko puhelimen sovellukset määritellä ihmistä jotenkin? Löytyisikö netistä tähän vastausta? Nyt on pakko tutkia asiaa.

Mitä mobiilisovellukset kertovat sinusta?

Kirjoitan Googleen tuon maagisen lauseen ja eteeni pompsahtaa hakutulos: ”Snapchat, WhatsApp, Facebook, Tinder…Testaa, mitä lataamasi sovellukset kertovat sinusta”. Olen innoissani ja sukeltamassa testin maailmaan, kunnes huomaan, että eihän se toimikaan. Vajaa neljä vuotta on tehnyt aikansa ja jäljellä artikkelista on vuonna 2016 kirjoitettu tekstiosuus, jonka perusteella testi olisi voinut arvata sukupuoleni, ikäni, palkkani ja siviilisäätyni. Nyt harmittaa vielä enemmän. Edes englanniksi en löydä vastaavaa testiä, vaikka kuinka yritän googleloida. Hautaan harmistukseni ja siirryn eteenpän.

Mistä on hyvä applikaatio tehty?

Maallikkona väitän, että suurin hyvän applikaation tekijä on käytettävyys, mutta myös ulkonäkö. Kun ulkonäkö on selkeä ja houkutteleva, appi ei kaadu ja sillä voi tehdä helposti sen, mitä on tekemässä, on applikaatio mielestäni hyvä. Mutta tarkistetaan asiaa vielä netin syövereistä! Weebal on listannut hyvän mobiiliapplikaation olevan:

1. Hyvälle idealle rakennettu

2. Käyttäjiä ymmärtävä

3. Muotoilultaan kiillotettu

4. Vakaa ja nopeasti reagoiva

Upea sovellus perustuu ainutlaatuiseen ideaan ja hyvään ymmärrykseen huippuluokan käyttäjistä, sekä heidän käyttäytymisestään ja tottumuksistaan. Upealla sovelluksella on nopea vasteaika, mutta myös intuitiivinen ja vakaa käyttöliittymä. Markkinointi voi olla voima, joka lisää sovelluksen näkyvyyttä ja tuo sitä potentiaalisten käyttäjien tietoon, mutta loppujen lopuksi kyseessä on yksin ja ainoastaan sovellus. Vain sovellus itsessään luo sovelluksen todellisen arvon, määrittää sen menestyksen ja pitää käyttäjät eli asiakkaat.

Lähteet:

Weebal 2017. What Makes a Great Mobile App? Luettavissa: https://www.weebpal.com/blog/what-makes-great-mobile-app. Luettu: 5.4.2020.

Iltasanomat 2016. Snapchat, WhatsApp, Facebook, Tinder…Testaa, mitä lataamasi sovellukset kertovat sinusta. Luettavissa: https://www.is.fi/digitoday/art-2000001138723.html. Luettu: 5.4.2020.

Kuva:

Pixabay 2020. LoboStudioHamburg. Katsottavissa: https://pixabay.com/fi/photos/viserrys-facebook-yhdess%C3%A4-292994/. Katsottu: 5.4.2020

#app #mobileapp #sovellus #mobiilisovellus

[santerijou]

Ritvan elämä ja vaiheet 3

Seurustelusta ja keski-iän kriisistä Tietyssä iässä sitä alkaa miettiä elämän tarkoitusta, varsinkin oman elämän. Viiden viime vuoden ajan kaikki ystäväni ovat menneet naimisiin, ostaneet talon ja koiran, ja jotkut hullut hankkiteet oikeita, eläviä lapsiakin. Viime viikolla sain kuulla, että Liina ja Matti saavat ensi kesänä lapsen. Minun piti istua alas ja kysyä, että anteeksi mitä, jolloin Liina toisti asiansa.

”Mieti, oma pieni mussukka! Minä olen ihan varma, että se saa minun lahjani ja Matin hyvän ulkonäön!”

Minä meinasin kysyä, että mistäköhän lahjoista Liina oikein puhui, mutta olin liian järkyttynyt avatakseni suuni. Eivät he vain kerta kaikkiaan voi hankkia vielä lapsia! Mehän olemme vasta aikuisuuden kynnyksellä. Miten he voivat muka kasvattaa tasapainoisen ihmisen, kun ovat itsekin vielä opettelemassa elämistä! ”Mutta ollaanhan me jo kolmekymmentä”, tollo-Tuuli sanoi viikonloppuna, kun pohdin asiaa ääneen Arskan talon terassilla, jossa siemailimme kaljaa ja nautimme loppukesän haaleista auringonsäteistä. Tuulin sanoissa piili totuuden siemen. Me olemme kolmekymmentä. Myös minä. Minä, Ritva Kiviranta, olen kolmekymmentä vuotta, enkä ole saavuttanut mitään, mitä yleensä saavutetaan siihen ikään mennessä. Ulospäin näytin tyyntä naamaa siinä terassilla istuessa ja kaljaa juodessa, mutta sisäisesti tuntui kuin olisin yhtäkkiä alkanut pudota. Kyllä tähän ikään mennessä yleensä on edes oikea työpaikka. Tai jokin harrastus. Minun harrastukseni on opettaa kissalleni erilaisia temppuja. Se osaa jo maukua käskystä, ja antaa tassua. Seuraavaksi aion opettaa sen käyttämään vessanpönttöä. Useimmilla minun ikäisilläni on puoliso. No, Katilla ei tietenkään ole, eikä Arskallakaan juuri nyt, mutta tarkoitankin sellaisia oikeita aikuisia enkä meidän kaltaisia ikiteinejä. Minulla voisi olla oikein kiva poikaystävä, jos en olisi synnynnäinen epäonnistuja ja megaluuseri. Meidän piti Ronin kanssa mennä naimisiinkin. Varmasti meillä olisi nyt oma talokin. Ja yhteinen koira. Joka olisi vähän enemmän Ronin kuin minun, sillä minä en ole koskaan pitänyt päivittäisestä lenkkeilystä. Varmasti meillä olisi vaikka mitä, jos sitä virhettä ei olisi sattunut. Tai jos olisin parempi näyttelemään, valehtelemaan ja salailemaan asioita. Hyi olkoon. Siinä tapauksessa minulla olisi jo valmiina paikka helvetissä. Kyseinen virhe soittaa minulle, kun pääsen töistä tiistaina. Mietin vähän aikaa, vastaanko. ”Minä en ehdi nyt puhua”, valehtelen, ”Kami käski minun käydä hakemassa viimeiset roinani pois niiden luota.” ”Lähde kanssani tänään punkkulasillisille! Minä tarjoan! Voidaan me juoda ne meilläkin ja katsoa Salkkarit ja Temptation Island. Minulla on kaksi purkkia Ben&Jerry’siä pakastimessa.” Voi helvetin kevät. Miten minä nyt sanon ei? ”Luke. Mennään vaan, mutta ei teille, koska olen jätskilakossa. Nähdäänkö Jopessa seitsemältä? Voin pyytää, laittaisiko Veksi telkkarin kolmoselle, että nähtäisiin Salkkarit. Ja tarjoatko sinä oikeasti?” Hän nauraa. ”Totta kai, kun kerran jo lupasin. Mutta vain yhden. En minä nyt aivan holtittomaksi voi heittäytyä!” Lisää naurua. Luukas on muuttunut aivan hulluksi sen jälkeen, kun he pari kuukautta sitten erosivat. Hän käytti minua Tallinnassa ja Rukalla (en tajua, miksi, kun en minä helvetti maastopyöräile tai ratsasta tai mitä siellä nyt voikaan tehdä), ja osti itselleen auton. En tiedä, mitä hän sillä tekee, kun hänellä ei ole edes ajokorttia. ”Se näyttää hienolta Minun Taloni etupihalla”, hän väittää. Hän sai talon erossa. Se on hyvä asia. Talo on aika lähellä keskustaa ja siellä on poreamme. Lisäksi minun kissani on sinne tervetullut. Emme me siis usein siellä käy, mutta hyvä se on silti tietää. Olen käynyt muutamilla treffeillä tässä kesän aikana. Niistä ei kannata puhua sen tarkemmin. Lisäksi viime talvena oli sellainen pieni kokeilu erään ihmisen kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Varmasti sen takia, koska kyseessä oli paras ystäväni Arska. Pienen hetken me luulimme, että meidät voisi olla tarkoitettu yhteen, mutta kyllä se totuus aika pian valkeni. Kyseessä taisi olla vain molempien vastikään alkanut sinkkuus, ja puolentoista promillen humala. Pääsimme asiasta yli ja palasimme parhaiksi ystäviksi. Emme kertoneet kellekään. Ronin kanssa minä olin oikeasti valmis elämään hamaan loppuun saakka. Hän sentään halusi yrittää kanssani vielä toisen kerran huolimatta lukuisista vioistani. Roni on kaikkea, mitä voi ihminen toivoa: komea, urheilullinen, älykäs, kohtelias, kiltti, ja teki ihan helvetin hyvää ruokaa. Hän antoi jopa anteeksi kamalat virheeni. Hän on täydellinen vastakohtani, mikä tekee kaikesta niin outoa, sillä minä luulin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Jos se pitää paikkaansa, niin miksi me emme sitten voineet olla yhdessä ikuisesti? Olen kesän aikana melkein hyväksynyt sen, että olen sinkku, ja sinkkuna minä varmaan pysynkin. Kukapa haluaisi seurustella uusavuttoman miltei-kolmekymppisen kanssa, joka ei ollut edes koulutustaan vastaavassa työssä, ja joka oli vasta muutama viikko sitten muuttanut pois siskonsa luota, jossa asui väliaikaisesti? ”Minä en ymmärrä koko seurustelun ideaa”, Kati sanoo aina kun asia tulee puheeksi. ”Siinä sitä vain olla möllötetään saman tyypin kanssa. Mitä hienoa siinä on? Mitä sitten, kun alkuhuuma on mennyt ohi? Sittenkö sinä vain alat elää tavallista arkea? Siivotaan ja tehdään yhdessä ruokaa. Käydään yhdessä Citymarketissa ostamassa omat satsit Presidenttiä tarjouksesta ja ollaan kassalla kuin ei tunnettaisikaan. Minä en ainakaan jaksaisi sellaista.” Luke ehtii soittaa vielä toisen kerran, ennen kuin ehdin Kamin luo. ”Voitko laittaa päällesi sen ihanan mekon? Sen yhden, tiedäthän?” ”En todellakaan. Se mekko otetaan esille vain viikonloppuisin, ja nyt on tietääkseni tiistai, ja me olemme menossa lähikuppilaan, emme hienoon ravintolaan.” Luke vaikutti pettyneeltä. ”Sitten minun varmaan pitää kutsua sinut viikonloppuna syömään luokseni.” Huokaisen. Minun on lopetettava Luken tapailu. Miten minä voisin ikinä löytää kunnon seurustelusuhteen, jos kannoillani roikkuu koko ajan viisikymppinen mies, jolla on lapsellinen huumorintaju ja helvetin kallis auto, joka ei ole edes rekisterissä? ”Minulla on treffit lauantaina”, sanon, vaikka omatunto kolkuttaa. Luke hiljenee. ”Ai. Ai jaa. Ei se mitään. Nähdään parin tunnin päästä. Hei hei.” Hän lopettaa puhelun. Hieron ohimoitani, kun painan toisella kädellä Kamin ovisummeria. Tulipa kamala olo. Miksi minä valehtelin Lukelle? Miksi? Miksen voinut sanoa, että minun pitää tehdä työhakemuksia? Se ei olisi edes ollut vale. Minä olen tehnyt työhakemuksia melkein joka päivä viimeisen puoli vuotta. Ehkä kohta tärppää. Hississä katson peiliin, ja sieltä katsoo joku ihan hirveän väsynyt täti-ihminen. Ei helvetti, se olen minä. Peilikuva näyttää tosi surkealta. Kalpealta, ahdistuneelta ja surkealta. ”Ritu. Laitoin nämä jo valmiiksi laatikkoon”, Kami sanoo avattuaan oven. ”Minä en löytänyt enempää.” Hän pysähtyy katsomaan minua. ”Miten sinä ajattelit kantaa tämän laatikon?” ”En tiedä.” Mielessäni pyörii Luken auto. ”Mikä sinulla on?” Kami tivaa kädet puuskassa. Veikkaan, että hän ei oikeasti ole kiinnostunut joutavista murheistani, vaan siitä, että en jaksaisi kantaa tavaroitani ulos hänen hienosta asunnostaan. Sanon, että ei mikään, ja nostan banaanilaatikon ilmaan. Laatikko ei ole kovin painava. Enköhän minä tämän bussiin saisi. Ulkona laatikko muuttuu vähitellen yhä painavammaksi. Soitan Arskalle. ”Onko sinulla auto? Voitko auttaa minua?” Arska lupaa tulla hakemaan minut. Hän sanoo, että hänen äitinsä halusi ostaa uuden auton, ja hän sai vanhan kokonaan itselleen. Hän kurvaa pian luokseni läheiselle huoltoasemalle. Nostan laatikon kyytiin ja istun itse etupenkille. Hän taputtaa reittäni tuttavallisesti. ”Mikä sinulla on? Näytät surkealta.” ”Me ollaan kohta keski-ikäisiä, eikä minulla ole vieläkään poikaystävää”, sanon. ”Lisäksi valehtelin juuri Lukelle, että minulla on treffit, vaikkei minulla oikeasti ole.” Arska kohottaa kulmiaan. ”Mikäs nyt on? Vältteletkö sinä häntä?” ”En, mutta ehkä minun on aika asettaa hänet ikuisesti friendzonelle.” ”Tuota noin. Ritu, sinä tiedät, etten minä ihan hirveästi tykkää hänestä, mutta ihmettelen silti, että miksi sinä et voisi olla hänen kanssaan? Te olette molemmat sinkkuja nyt. Teidän välistä kipinää ei voi olla huomaamatta, ellei ole aivan toivoton taukki. Minä luulen vähän, että teidän kuuluu olla yhdessä.” Arska kuulostaa siltä, että olisi ajatellut asiaa enemmänkin. ”No ei, ei todellakaan. Ei.” Illalla, kun tapaan Luken Jopen pubissa, mielessäni pyörii Arskan sanat. Meidän välinen kipinä? En minä huomaa mitään kipinää. Yritän katsoa meitä ulkopuolisen silmin. Näen kaksi aikuista, jotka istuvat vierekkäin sohvalla ja tuijottavat Salkkareita juoden samalla punaviiniä. He ovat ottaneet pullon. Se on jo puolillaan. Toinen laittaa käden toisen harteille. He nauravat telkkarille. Jonkin ajan päästä he nousevat ja lähtevät ulos käsi kädessä. Päästän heti Luken kädestä irti. Vain seurustelevat parit pitävät toisiaan kädestä. Arska on väärässä. Minun täytyy oikeasti löytää joku poikaystävä. Istun sohvalla sillä välin, kun Luke hakee jäätelöä ja viskiä. Silitän Luken labradorinnoutajaa. He ovat sopineet sille yhteishuoltajuuden. Koira on joka toinen viikonloppu Janskun luona Hämeenlinnassa. ”Ei minulla oikeasti mitään treffejä ole”, sanon katse maassa, kun Luke palaa jätskin ja viinan kanssa. ”Sanoin niin siksi, että minusta meidän kannattaisi alkaa nyt kehittää meidän ystävyyttämme.” Luke heittää jalkansa sohvapöydälle. ”Mehän olemme jo ystäviä!” Selitän hänelle, miksi meidän ei kannattaisi enää tapailla, ja että meidän kuuluisi olla vain ystäviä. ”Sinäkö luulet, että minä olen sinun suhteidesi esteenä?” hän kysyy kulmakarvat koholla. Kiemurtelen. ”Niin.” Hän naurahtaa. ”Mietipä uudestaan.” Minä mietin koko jäätelön syömisen ajan. Kun se loppuu, alan juoda viskiä. Senkään jälkeen en vielä ole tajunnut, mitä hän tarkoittaa. Me alamme pussailla. Luke kysyy, haluanko jäädä yöksi. Minä vastaan, että haluan. Minä jäin lopulta moneksi yöksi, mutta emme me koskaan sopineet seurustelusta.

#originaali #ritva #santeri kirjottaa

[maastojuoksu]

Joensuu Night Run 2019 jälkitunnelmat

Vietän ylityövapaata purkaen kasseja ja fiilistelemällä viikonlopun kisaa. Joensuu Night Run juostaan joko kuuden tai kahdentoista tunnin sarjassa Joensuu Areenalla. Kilpailu alkaa klo 20 lauantaina, eli läpi yön juoksevat tulevat “maaliin” klo 8 aamulla. Tapahtumassa juostaan ympäri  325,336 m pituista mondorataa. Tapahtuman järjestää ultrajuoksuseura Sisu.

Minulla tuli otettua huonosti kuvia. Lisää löytyy tapahtuman sivuilta.

https://www.facebook.com/Joensuu12h/

Olo on vielä sen mukainen, kuin voi olettaakin 12 h rutistuksen jälkeen. Sentään syöminen ei enää tunnu vastenmieliseltä. Se on onni, sillä eilen en harmikseni saanut palautumisprosessia vielä  kunnolla käyntiin ruuansulatuselimistön pistäessä uhmakkaasti vastaan. Asiaan saattoi vaikuttaa, että opetusluvalla autokoulua käyvä esikoiseni joutui ajamaan minut kotiin Kainuuseen todella hankalassa kelissä, joten vatsakramppeja aiheutui myös pelkääjän paikalla. Kävelemistä haittaa nyt noin 8 rakkoa varpaissa, ja etureidet itkevät joka kerran, kun pitäisi istua alas tai nousta ylös. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna pystyin kuitenkin  jo kisan päätyttyä nukkumaan vajaan tunnin päiväunet, ja viime yön nukuin kuin tukki. 

Olipa reissu, joka kannatti käydä! Päällimmäisin tunne on ilo. Ilo onnistumisesta ja ilo siitä, että en ollut harjoitellut turhaan. Ja ilo siitä, että pystyin nauttimaan pahaoloheikotuksen ilmaannuttuakin radan kiertämisestä täysin tietoisena siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä omaan mieleen ja kroppaan kuuluu. Viime vuonnahan menin lopussa aika pitkään ihan tunnelissa kivusta jäykin jaloin. Olen myös kiitollinen siitä, että perhe jaksoi käyttää viikonlopun huoltojoukkona toimimiseen, vaikka kaikilla onkin varmaan tänään univelan takia melkoisen takkuinen päivä. Eivät he sentään koko yötä valvoneet, mutta ehkä tunnin pidempään lauantai-iltana olivat apuna kuin viime vuonna. 

Ajoimme Joensuuhun kahdella autolla erilaisten aikataulujen vuoksi. Se tarkoitti valitettavasti, että minun piti ajaa jalat koukussa suunnilleen kolme tuntia kisapäivänä. Tulimme kaupunkiin hyvissä ajoin 4 h ennen kisan alkua, joten ennätin syödä vielä kerran ja pötkötellä hotellihuoneessa. Olin varautunut tekemään rentoutusharjoituksen, mutta en sitten jännittänytkään niin paljon, että sille olisi ollut tarvetta. Saavuimme hallille hyvissä ajoin melkein kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua, joten kerrankin ei tullut kiire. Pöytiä oli vielä hyvin valkattavaksi. Valitsin sopivan pöydän noin puolivälistä. Alla olevasta kuvasta ei ihan näy, että järjestäjien huoltopöytä on rivin viimeisenä. Huoltopöytiä on koko etusuoran mitalta.

Kuten aiemmin kerroin, olin miettinyt kisapäivän ateriat tarkasti. Jossain tein kuitenkin virheen. Todennäköisin syy on, että viimeisen aterian Juntulan kauramurot eivät kuitupitoisina ennättäneet sulaa. Ne ovat kuuluneet pitkien lenkkieni aamupalaan, ja nytkin olin laittanut ne turpoamaan Yosaan jo edellisenä päivänä maksimoiden niiden sulamisen (piti matkan takia syödä kylmä “päivällinen” hotellihuoneessa). Tarkemmin ajatellen kyllä pitkillä harjoituslenkeilläkin on ollut lieviä vatsapulmia, jotka olen yhdistänyt kauraan, ja siksi olin vähentänytkin kauran määrää puoleen ravintosuunnitemassani. Otin riskin myös siinä, että vaikka olin testilenkeillä todennut saavani GU-geeleistä vatsaoireita, otin niitä kuitenkin kolme kisan alkuvaiheessa ihan nuukuuttani, kun olin kerran tullut niitä ostaneeksi. Lisäksi join energiajuomaa alkuvaiheessa enemmän kuin mihin olin lenkeillä tottunut. Ehkä näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta kärsin suolistovaivoista ja lievistä pistoksista, jotka alkoivat kolmen tunnin juoksun jälkeen. Pidin kuitenkin minuutilleen kiinni energiasuunnitelmastani (geelit). Join kerralla vähemmän kuin suunnittelin, mutta tihensin juomisvälejä. Kävin juoksun aikana viisi kertaa vessassa plus yhden hukkareissun käytävän vessoille, jotka olivatkin varattuna. Vessareissuihin meni aikaa yhteensä noin 8 min.  Nesteitä ei juuri erittynyt kuin alkuvaiheessa, joten join luultavasti hieman liian vähän. Juomisen määrää laski pelko siitä, että suoliston ollessa sekaisin iso nestemäärä pahentaisi asiaa. Jälkeenpäin ajatellen liian vähäinen juominen saattoi myös osaltaan aiheuttaa pulmat. Kun en juostessa pystynyt analysoimaan, mistä vaivat johtuivat, nautin varalta kaikkia mukaani varaamiani nesteitä vuorotellen (urheilujuoma, elektrolyyttijuoma ilman maltoa tai sen kanssa sekä vesi). 

Viereisen huoltopöytään ulkomaalaisen osallistujan kaveriksi oli ilmaantunut pari jollain tavalla tutunnäköistä henkilöä. En ollut tiiraillut osallistujaluetteloa kuin ohimennen, joten en ollut huomannut Noora Honkalan osallistuvan kuuden tunnin sarjaan. Omalla huoltojoukollani olikin mielenkiintoista seurata vierestä hänen tässä kisassa huoltajana toimivan isänsä työtä. Itselle ja varmasti muillekin mattimeikäläisille oli hienoa päästä seuraamaan näin läheltä Nooran ja toisen menestyneen ja määrätietoisen nuoren ultrajuoksijan, Satu Kähkösen, kevyen näköistä menoa. Molemmat onnistuivat aivan huikeasti omilla matkoillaan. 12 h tilastossa he pitävät suomalaisissa naisissa kärkisijoja hallussaan, ja mitä vielä ennättävätkään urallaan!. 

Oma suoritus tuntuu siihen nähden tavalliselta tarpomiselta. Teknisten ongelmien takia siitä tuli kuitenkin parempi  kuin mitä olisin voinut etukäteen uskoa mahdolliseksi (kyllä, luit oikein!).  Olin tietenkin viisaasti päättänyt aloittaa hitaasti, mutta yllätys yllätys, en malttanutkaan. Totesimme seurakaverin Maijaliisan kanssa molemmat useaan kertaan, että liian lujaa on menty, mutta ymmärrys  ei jotenkin heijastunut jalkoihin. Oma kelloni näytti tänä vuonna vauhdin (viime vuonna ei saman kellon gps toiminut), mutta se näytti koko ajan liian hyviä lukemia, joihin en voinut luottaa. Sykkeen lukeminen onnistui ensimmäiset tunnit, mutta jo jossain 3-4 h kohdalla ne ylittivät ensin 140 ja sitten 150 ja viimeisimmäksi ennen sykelukemien katoamista juoksin ainakin vajaan tunnin lukemilla 158-161. En säikähtänyt sitä varsinaisesti, sillä polku-ultrilla käy yleensä samoin. Kävelytauoilla 20 min välein sykkeet laskivat himpun alle 140. Todennäköisesti oikeat lukemat olivat matalammat, mutta ihan varma en voi olla. Oli ihan hyvä, etten voinut tarkkailla lukemia liikaa ja varsinkaan koko yötä, joten ne eivät rajoittaneet vauhdinpitoa. Keskeisin tekninen vika oli kisan ajanottojärjestelmässä. En muista tarkalleen, missä vaiheessa ennen puoltayötä saimme tietää, että screenillä näkyvät kierrosajat ovat 10 s liian huonoja. Tämä tarkoitti, että kun olin pyrkinyt juoksemaan koko yön noin 2 min kierroksia (vähän alle tai yli), niin olinkin joutunut juoksemaan kovempaa. Järjestäjien kuulutuksen mukaan virhettä ei saataisi korjattua koko yönä. Nyt jälkeen päin mietin, että oliko koko juttu ovela huijaus. (edit: Satu Kähkösen blogin mukaan virhe saatiin kisan aikana korjattua, mutta itselläni ei ollut siitä tietoa). Kaikki tämä misinformaatio kuitenkin aiheutti sen, etten voinut luottaa mihinkään lukuihin, vaan oli pakko pitää sellaista vauhtia, mikä tuntui sopivalta. Oikean rytmin löytymiseen meni varmasti ensimmäinen tunti aikaa, ehkä enemmänkin. 

Aivan kuten ennakoin, hartiani kipeytyivät kierros kierrokselta ja junttautuivat totaalijumiin jo ennen puolta yötä. Niin kävi viime vuonnakin. Hartiat ovat olleet opiskeluharrastuksen takia tukossa koko syksyn, mutten muka ennättänyt käydä hierotuttamassa niitä, kun jalat tuntuivat tärkeämmältä kohteelta. Olin kirjoittanut sekä koti- että työkalenteriin, että VARAA SELÄLLE HIEROJA kisaviikolle jo silloin, kun ilmoittauduin kisaan. Kisapäivänä jokainen perheenjäsen yritti avata hartioitani, mutta heikoin tuloksin. Niska-hartiaseutu veti yläkropan köyryyn ja juoksuasento muuttui yhä istuvammaksi, mitä pidemmälle yö eteni. Aina väillä hoin itselleni “lantio eteen”, sillä tiedostin tilanteen oikein hyvin. Yritin myös suunnata katsetta alaviistoon, sillä suoraan eteen katsoessa kipu niskassa oli pahempi. Tämä kivunvälttely tietenkin pahensi asennon kumaruutta. 

Ihan loppuyöstä elimistön hormonipölly oli niin korkea, etten enää tiennyt kivuista. Oli aikamoinen yllätys jälkeen päin löytää lähes joka varpaasta valtava rakko jalkojen turvottua kenkiin sopimattomiksi. Ikinä ennen ei ole ollut kynsien allakin rakkoja. Voin vannoa, ettei siitä ollut yön aikana mitään tietoa. Tavallaan pelottava havainto... En kyllä muista, että jalkani olisivat koskaan ennen turvonneet kisassa näin pahasti. Juoksin eri kengillä kuin viime vuonna, enkä ollut juossut niillä kuin kerran etukäteen radalla pitkän lenkin. Kengät toimivat muuten hienosti (Hokan Match 2, viime vuonna oli sama kenkä varhaisempana versiona, joka on mielestäni himpun verran parempi kuin tämä uusi). En tiedä, mistä näin paha turpoaminen johtui, mutta lähes käyttämättömät kengät eivät tietenkään mukautuneet tilanteeseen ja tämä olisi pitänyt ennakoida. Sormet eivät turvonneet, mutta niitä pisteli osan yötä, varmaankin hartiajumin takia.

Kuntoni ei ole kovin paljon parempi kuin viime vuonna, joten kisastrategiani perustui realismiin. Viime vuonna kahden minuutin kävelytauot noin joka 18. minuutti auttoivat jaksamaan koko yön, mutta arvelin voivani selvitä minuutin tauoilla tällä kertaa. Olin suunnitellut kolmeportaisen tavoitteen. Kunnianhimoisin tavoite A oli parantaa viime vuoden tulosta kolmella kilometrillä. Laskin, että se olisi mahdollista, jos onnistuisin pitämään samaa vauhtia kuin vuosi sitten, ja kävelisin joka tauolla vähemmän. Suunnitelma voisi mennä pieleen, jos wc-taukoja tulisi lisää (ja niitähän tuli, viime vuonna pärjäsin kahdella käynnillä). Tavoite B oli päästä viime vuoden tulokseen. Tavoite C oli saada 100 km täyteen. Tällaisessa kisassa täytyy kuitenkin valmistautua myös siihen, että tulokseksi jää osanotto. Siksi hotelliin oli varattu yöpymistilaa minullekin ja mies oli raatobussivalmiudessa.

Tavoitteet A-C olivat kovia päämääriä, ja vaativat hyvän etukäteismietinnän.  Kun matkan aikana ei screeniltä saanut näkyviin kilometrejä kuin loppuvaiheessa (en ainakaan huomannut) ja oman kellon lukemat näyttivät liikaa, niin olin itse asiassa tosi huolissani siitä, saavuttaisinko millään viime vuoden tulosta. Se motivoi pitämään juoksurytmiä yllä. Työkavereiden lähettämät biisitoiveet saivat askeleen lentämään välillä liiankin lennokkaasri aamuyön tunteina, mikä kertoi paukkuja vielä löytyvän. Aika kului yllättävän nopeasti. Jalat tuntuivat koko ajan vahvoilta. Oikeassa nilkassa vain alkoi tuntua pientä kireyttä, ehkä liittyen askellukseen kaarteissa.  

Harrastin motivoivaa itsepuhetta yön aikana. Olin miettinyt viime vuoden perusteella täsmäohjeita itselleni muistiin, mutta en tarvinnutkaan niitä kovin usein. Sen sijaan keskityin kääntämään epäröivän ja väsymystä indikoivan puheen heti positiiviseksi. Esim. huomiot hartioista noteerasin, mutta käskin vain saman tien nostamaan päätä korkeammalle. Hoin itselleni, että olen harjoitellut hyvin ja oikein. Kuulutusten perusteella nostin sijoitusta pikkuhiljaa, ja mutta erot olivat niin pieniä, etten uskaltanut ottaa podiumsijaa uudeksi tavoitteeksi kesken matkan. Pidin kilometritavoitteet etusijalla, mutta kyllähän hyvä väliaikasijoittuminen nosti mielialaa ja antoi virtaa. 

Jaksut alkoivat loppua klo 5:20. Siitä lähtien leikittelin huijaamalla itseäni (sekä seurakaveria ja muutamaa muuta naista) uskomaan, että jäljellä oli vain vähän toista tuntia. Viimeistä puolta tuntiahan ei lasketa, sen menee vaikka kontaten, ja pari jäljelle jäävää tuntia on pyöristettynä reilu tunti. Tämä konsti toimi yllättävän hyvin klo 6:45 asti. Oli varsin masentavaa tajuta, että nyt jäljellä oli oikeasti vielä reilu tunti. Yhtäkkiä kellon viisarit eivät tuntuneet liikkuvan enää ollenkaan. En ollut enää varma, olinko viime kierroksella ottanut geelin vai en. Työkaverit olivat salaa laittaneet toivelistalle inhokkibiisini kielloistani välittämättä, mikä tietenkin siinä vaiheessa tympi.  Odottelin huoltojoukkoani takaisin seitsemän maissa, mutta heitä ei alkanut kuulua. Janon tunne oli niin kova, etten pystynyt puhumaan kunnolla ja jouduin hörppäämään jotain viiden minuutin välein. Lötköistä oli neste loppu, ja jouduin vähän väliä pysähtymään kokeilemaan, missä muovipulloissa oli vielä jotain jäljellä. Huoltopöydästä nappasin silloin tällöin pahvimukista vettä. Itsepuheella oli enää kaksi merkitystä “Vielä kaksi kierrosta, niin saat taas juoda” ja ““nyt perhana juokset sen verran, että saat sen oman enkan rikottua”. 

Se oli teoriassa mahdollista jopa minun senhetkisellä  laskutaidollani, sillä järjestäjät olivat kuuluttaneet minun saaneen 100 km täyteen ja sen jälkeen oli muistaakseni vielä noin 100 min aikaa jäljellä. Odotin kyllä todella epätoivoisena sitä 100 km rajapyykkiä. Kun tuon ison rajapyykin jälkeen  eräällä kierroksella tajusin huomaamattani peitonneeni kilometrillä viime vuoden tulokseni, motivaatio droppasi hetkeksi. Kaikki kilometrit siihen päälle tuntuivat ei-välttämättömältä bonukselta. Samaan tahtiin eteneviä naisia oli muitakin, mikä toisaalta tsemppasi. Esimerkiksi järjestävän seuran Ronkaisen Sallan sitkeä askellus herätti kunnioitusta - tuossa elämänvaiheessa minulla ei todellakaan olisi riittänyt paukkuja ultraharjoitteluun! Jokainen millä tahansa tyylillä etenevä kanssamatkustaja muistutti minua siitä, että täällä ollaan etsimässä omia rajoja. Oman seuran Maijaliisalla oli rakkojen kanssa paljon ongelmia. Maijaliisa on monelle juoksuinspiraation lähde, ja oli huippua nähdä, miten hän meni omien rajojensa yli päättäväisesti ja antaen virtaa myös kanssakulkijoille - ilman rakkoja ja kenkien vaihtoja ties mikä lopputulos olisi ollut!  Mietin monta tuntia, mitä olisin sanonut  esikuvalleni, yön sitkeimmälle sissille Anu Ossbergille, joka käsittämättömällä tahdonvoimalla jatkoi koko yön tappiin saakka isoista vaikeuksista huolimatta. En saanut sanottua mitään, sillä itse olisin tuossa tilanteessa ollut pukkarissa itkemässä jo alkuyöstä. “Tsemppiä” olisi tuntunut aivan liian laimealta. Ultrajuoksu on kyllä dramaattinen laji, ja osoittaa hämmentävää ihmismielen lujuutta.

Minulla ei ollut viimeisen 1,5 tunnin aikana enää mitään käsitystä juoksun keskivauhdistani lukuisten juomataukojen takia, mutta aivosoluni tekivät kovasti töitä ja hetken punnerrettuaan ilmoittivat minun voivan päästä A-tavoitteeseeni 110 km. Sitä kohti siis! Huonoina hetkinä tuli itkuinen fiilis, mutta tällä kertaa tajusin sen liittyvän energiavajeeseen ja yritin käyttää siripirin imeskelyä keinona huijata keskushermostoa. Se ei toiminut, sillä suu oli niin rutikuiva, ettei sokeri sulanut suuhun edes kolmen kierroksen aikana. Geeleistä ja kävelemisestä tuli etova olo, mutta palkintona itselleni kävelin tauot 20 min välein niin hitaasti kuin ikinä saatoin, kunnes 50-70 s oli täynnä. Perheen saavuttua lopulta paikalle aloin saada taas vettä ja geelejä suoraan kouraan. Kilometreillä 110 km jälkeen ei ollut minulle merkitystä, sillä ennakkomielikuvissani sellaiset tulokset eivät olleet minulle missään nimessä mahdollisia, enkä ollut päästänyt itseäni edes haaveilemaan moisesta. Kun kuitenkin lopussa näytti siltä, että saisin yllättäen 115 km täyteen, päätin juosta niin kauan, että tuo luku jäisi tulokseksi, ja sen jälkeen kävelisin. Niinpä otin viimeisellä kierroksella loppukirin saadakseni tuon mukavan tasaluvun näytölle. Sen jälkeen vaihdoin välittömästi kävelyksi. Se oli hyvä päätös, sillä ennätin vielä fiilistellä viimeisen minuutin ajan tapahtuman mahtavaa tunnelmaa ihan rauhassa heiveröisin jaloin löntystellen.

Perhe sai taas kärsiä kisan jälkeisestä valituksestani. Ihan aidosti olin unohtanut, miten järkyttävän huono olo ihmisellä voi olla. Vasta siinä vaiheessa kysyin itseltäni olennaisimman kysymyksen: MIKSI minä teen tätä? Mutta hei, se menee ohi!

Tänä aamuna äitini onnitteli ja saman tien yritti ylipuhua minua jättämään moisen epäterveen harrastuksen. “Eikö kaksi noin pitkää kilpailua jo riitä?!” Miten kuvailla ihmiselle, joka suunnittelee aloittavansa sauvakävelyn, mikä tällaisessa lajissa kiehtoo? En kertonut äidille, että olen Endurance 24 h:n jonotuslistalla. Satamailinen on uusi pitkän ajan tavoite, joka on putkahtanut mieleeni vasta tänä syksynä. Ehkä se ei toteudu ensi vuonna tai koskaan, mutta unelmia pitää olla. 

#joensuu night run 2019 #kokemus #kisaraportti #ultrajuoksu #12 h ultra

[garconintheworld-blog]

Digi 1.7 Ghost in the machine

Tulevaisuus on täällä. Älylaiteteknologia, ihmisten seuraaminen ja interaktiivisuus muokkaavat yhteiskuntaa ja tapaamme käsittää ja käsitellä maailmaa. Tarpeiden ennakoitavuus ja läsnäolo ovat merkitsevästi esillä joka päivä. Teknologian kehitys ja digitalisoituminen antaa yrityksille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia ottaa osaa arkeen ja määrittää sitä.

Mitä tämä on käytännössä? Scifi-kirjallisuudessa ja cyberpunkissa on kuvailtu jo vuosikymmeniä sitten tämän päivän teknistä todellisuutta, poislukien planeettojen välisen matkailun ja lentävien autojen arkipäiväisyyden. Mutta virtuaalinen todellisuus ja keinoälyn hyödyntäminen ovat jo todellisuutta. Tällä hetkellä tosin pienessä mittakaavassa eikä kaikkien ulottuvilla, mutta toisaalta internetin kehitys viimeisen kahdenkymmenen vuoden sisään on ollut valtaisaa. 

Microsoftin näkemys tulevaisuudesta tai mahdollisesta huomisesta, on kovin ruusuinen. Tulevaisuutta innovoivassa videossaan Microsoft esittelee keinoälyn ja teknologian hyödyntämistä usealla arjen osa-alueella lasten kasvatuksesta liiketoimintaan, matkustamisesta arkkitehtuuriin. Teknologia ja tiedostava keinoäly on kaikkialla valjastettuna palvelemaan ihmisen tarpeita. Maailma on puhdas ja vailla köyhyyttä, tai ainakaan se ei Microsoftin kuvaukseen sovi. Sitä video ei kerro, onko Microsoftin näkemys kaikkia varten vaiko vain ylemmän yhteiskuntaluokan ulottuvilla. Näkemyksessä maailma on tasapainoinen ja onnellinen. Ihmiskunta elää harmoniassa teknologian kanssa ja sen hyödyt on kaikkien saatavilla.

Vastakkaista kuvaa tarjoaa Keiichi Matsuda Hyper-Reality videollaan. Ironinen ja mustan huumorin sävyttämä teos antaa ehkä totuudenmukaisemman kuvan tulevasta. Informaation ylisyöttö puskee läpi ensimmäisestä kuvasta lähtien. Tiedon paljous ja jäsentelemättömyys on ylivoimaista. Ihminen on riippuvainen keinoälystä ja virtuaalinen todellisuus on syrjäyttänyt oman todellisuutemme täysin. Henkilöllisyys on sähköinen ja vaarassa hyväksikäytölle. Informaatiovirran ylilyönti saa katsojan voimaan pahoin. Video naurattaa yliampuvaisuudellaan, mutta oma hymyni hyytyi, kun mietin asiaa tarkemmin.

Todellisuus on menossa enemmän Matsudan näkemyksen suuntaan, ainakin tavallisen kansalaisen kohdalla. Yritykset määrittävät pikälti jo nyt mitkä palvelut saa pelkästään sähköisesti. Etuasiakasohjelmat määrittävät mitä kannattaa ostaa ja mitä hyötyjä saat kun seuraat kyseisen tarjoajan suuntaa. Microsoftin video on suunnattu enemmän yrityksille, päättäjille ja sijoittajille. Videolla ei näy miten tulevaisuus kohtelee yhteiskunnan vähempisosaisia, joilla ei ole käytössä internetiä tai edes sähköä tai puhdasta vettä. Video ei kerro, mihin nämä yhteiskunnan jäsenet on laitettu.

Miltä tulevaisuus sitten näyttää? Se riippunee siitä, millaisen siitä teemme. Nämä kaksi erilaista videota esittelee mahdollisen huomisen, meidän tehtävämme on muokata näkemyksistä juuri oikeanlainen, jos vain kykenemme. 

[neekkis]

Kriipejä kohtaamisia

Nyt viimeaikoina on tullut taas sen verran vastaan outoa kohtaamisia ihmisten kanssa, että voisi käydä nollauttamassa hyypiömagneettiasetusta pienemmälle. Viikon sisään oon kohdannut yhteensä kolme kriiperiä, kohtaamisista tarkemmin read moren takana.. 

Maantaisin minulla on pääkirjastolla luento, joka kestää noin kuudesta seitsemään. Eilen luennolta lähtiessäni kaksi miestä tulivat kyselemään minulta huomisen, eli tämän ystävänpäivän suunnitelmistani. He kysyivät, viettäisinkö huomista heidän kanssaan ja tulisinko heidän mukaansa. Vastasin, että minulla on huomiselle suunnitelmia, ja toivotin miehille hyvät illanjatkot. Käynnistin kirjaston edessä Pokemon Go:n koska halusin kerätä kotimatkalla stopeilta palloja, enkä ajatellut miesten enää vaivaavan minua. Lähetin myös bestikselle mesessä viestiä että pari tyyppiä kysyi huomisen suunnitelmistani, koska yleensä kaikki päivän merkitykselliset ja merkityksettömät asiat kerrotaan bestikselle. Samat miehet olivat yhä lähellä, ja kuulin miten he menivät kysymään samoja asoita toiselta naiselta. Lähdin kävelemään torille päin pelaillen pogoa. Kuulin pian, miten ne samat miehet tulivat perääni, toinen taisi huutaa pysähtymään. Toinen miehistä kysyi minulta, että kenen miehen sydän minulla roikkuu takissani (takissani on siis selkäpuolella sydän-heijastin). Miehen kaveri puhui toiselle jotain kieltä, mitä en ymmärränyt. Mies kertoo, että toimii tulkkina minun ja hänen kaverinsa välillä ja että miten hänen kaverinsa pitää silmiäni kauniina, miten kaveri on kovin ihastunut minuun, ja tahtoisi viettää kanssani ystävänpäivän. Myönnän, että nyt pelkään ja yritän keksiä miten pääsen pois tilanteesta. Harviinaisen sinnikkäitä tyyppejä, koska jo kerran torjuin heidät, ja he lähtivät perääni kirjastolta (tässä vaiheessa olin jo torin puolella). Hymyilen ja nyökyttelen miehille ns yhteistyöhaluisesti, samaan aikaan lähetän Bestikselle viestiä mesessä "Soita mulle." Mies jatkaa, ja kertoo, että hänen kaverinsa pitää minusta senkin takia, kun meillä on samanlaiset kasvonpiirteet. Taas kysytään ystävänpäiväksi seuralaiseksi. En tiedä mitä vastata - tai oikeammin tiedän, että mitä vastaan, mutten tiedä miten. Paniikki. Miesten käytös ei herätä minussa luottamusta, koska en selvästi ole ainoa nainen jota he ovat pyytäneet ystävänpäiväksi. En usko ollenkaan toisen miehen ihastukseen. Mietin kuumeisesti, miten lähden tilanteesta vaarantamatta itseäni. Mies kysyy minulta, onko minulla kenties poikaystävää, ja jos ei ole, voisin antaa hänen kaverilleen mahdollisuuden. Juuri kun sanon, että tapailen kyllä jotakuta miestä (valhe) niin bestis soittaakin, ja pääsen sen varjolla livahtamaan pois tilanteesta, pois miesten luota turvaan. Tilanne oli ahdistava, vaikka se oli näennäisesti hyvin viaton ja saattoi vaikuttaa turvalliselta. Kaksi vierasta miestä vastaan minä, miesten sinnikkyys ja painostaminen ystävänpäivätreffiseuralaiseksi. Toinen outo kohtaaminen sattui lauantaina, kello viiden aikoihin Oulun keskustassa. Miespuolinen kaverini T ja minä seisoskelimme kadulla ja odotimme, että T:n kaverit saapuisivat paikalle. Kadulla tepastelee mies, joka pysähtyy luoksemme ja alkaa hyvin tuttavallisesti puhutella T:tä, joten oletan, että kyseessä saattaa olla T:n tuttava. Kuitenkin nopeasti tajuan, että ei, kyseessä on täysin vieras henkilö, joka vain jostain syystä päätti puhua T:lle. Samana päivänä oli ollut Fandomelokuvan kuvaukset Hevimestassa, ja olin sonnistautunut Inside Out-elokuvan Suruksi. Päälläni oli siis sinistä ihomaalia ja sininen peruukki. Mies huomaa minut, ja kiinnittää ensin huomiota hiuksiini. "Miksi sulla on siniset hukset!?" Mies kysyy. En ehdi vastata mitään, kun mies katsoo minua tarkemmin, huomaa että myös ihoni on sininen. "Miksi sulla on sininen iho?? OOKKO SÄÄ MUUMILAAKSOSTA?" Vastaan huumorin kautta, että tämä on minun oma, perusperjantai-lookkini, jolla menen ihan baareihin asti. Miehen ilme on sanoinkuvaamattoman hämmentynyt. T naureskelee vieressä. Mies kääntyy katsomaan T:tä. "Onko sulla jotain, mitä voit sanoa kaverisi puolustukseksi." T vastaa, että "Kyllä se oli baarissa nuo päällä." Mies katsoo minua, ottaa askeleen lähemmäs. Tässä kohtaa älyän, että ehkä vastaukseni ei ollut se paras mahdollinen, ja ehdin pelästyä että saanko nyt turpaani. Mies kuitenkin nauraa, ja sanoo, että jos tapaamme illalla baarissa, hän tarjoaa minulle kossua ja juodaan se yhdessä. Sitten tyyppi kääntyy taas T:hen päin ja vakavoituen kuiskaa, "Tiedäthän että on olemassa paikkoja, jonne värjättyjä ihmisiä voi viedä." Mielessäni mietin, että mitähän paikkoja, sillä mies sanoo tämän sellaisella äänensävyllä, että ei taida olla ihan mukavista paikoista kyse. Mietin jopa, että mies ehkä pitää minua a) maailman spefimpänä prostituoituna, b) mies on ehkä maailman kummallisimmat standardit omaava sarjamurhaaja, tai c) mies on huolissaan mielenterveydestäni ja tahtoisi viedä minut psykiatriselle osastolle.  T:kin kysyy, "Niin millaisia paikkoja?" Mies vastaa "no semmoisia" ja vie keskustelun toiseen aiheeseen. Lopulta T:n kaverit saapuvat paikalle, ja pääsemme lähtemään helposti tilanteesta. Tääkin tilanne olisi ollut huomattavasti pelottavampi, jos siinä ois yksin ollut. T on hyvin roteva mieshenkilö, jolla on järkkärikortti ja joka saa itsensä puhumallakin pois mistä tahansa. Siksipä siinä uskalsikin sanoa miehelle jotain vastaankin. Kahdelle kirjastolla olleelle tyypille ei tehnyt mieli sanoa mitään vähänkään provosoivaa. 

#trigger warning #ahdistava tilanne #suomipaskaa

[vakavasti]

Mun pojalla todettiin tämä alkuvuodesta, ja näin ollen hänestä tuli myös kehitysvammainen - vaikkei hän sinällään vaikuta kehitysvammaiselta, kehitys on ollut viivästynyttä kyllä, mutta on kehittynyt, hurjastikin viimeisen vuoden sisään. Ei tietenkään ole vielä lähelläkään ikäistensä kehitystä, tuskin ehkä täysin tulee koskaan olemaankaan.

Hoitava lääkäri kyllä totesi, että vaikuttaisi olevan hyvin lievänä pojallani. Itsehän kävin verikokeessa myös, olen esimutaation kantaja, 114-124 toistoa.

Jotenkin tosi vaikea ollut käsitellä itselle, ei siis lapsen kannalta (ihanaa että selvisi mistä kaikki johtuu), ainakaan enimmäkseen, vaan itseni kannalta. Sain tietää, että jotkut suvussa (isän puolelta tulee tämä, se selvisi tänään, kun äiti sai tietää verikokeensa tulokset) olivat tienneet jo tällaisen olemassa olosta, mutta siitä ei oltu avoimesti keskusteltu kaikkien sukulaisten kanssa - minulta evättiin valinta sille teenkö lapsia tämän takia ollenkaan. Ja sille, että testautan sikiövaiheessa tai seulon jo ennen sitä terveet munasolut mahdollisen kumppanin kanssa...

Ja vaikkei mikään pojan "ongelmista" ole minun syytä, niin silti jotenkin pienesti syyttää itseään, koska minun geeneissä tämä perinnöllinen sairaus on...

Tänään sitten ilmoitin pikkusiskoilleni, et on heidän vuoro - tai äiti kerkesi viestittämään tuloksesta jo toiselle tai molemmille - käydä selvittämässä oma tilanteensa. Heillä voi olla täysmutaatiokin, vaikka minulla oli esimutaatio. Vanhempi siskoistani reagoi kirjoittamalla et hän ei mitää turhia testejä tee ja oli tosi jyrkkä ja että kukaan ei voi heitä pakottaa testeihin (ei puhunut siis yksikössä itsestään) eikä lauhtunut, vaikka selitin, että kerron vain sen mitä lääkäri sanoi minulle kliinisen genetiikan yksikössä, että kerron eteenpäin.

Nuoremman siskon kanssa juteltuani, ymmärsin että ehkä tämä vanhempi siskoni pelkää ottaa selvää tarkemmin tästä. Ja toisaalta mietin myös sitä, että hän on aina jotenkin päälle 20-vuotiaana ollut sellainen yltiöpositiivinen ja mikään negatiivinen ei saisi tulla lähellekään häntä, että ehkä tämäkin on sellainen negatiivinen asia lähtökohtaisesti, jonka hän yrittää pitää poissa elämästään "tieto ei muuta elämääni mitenkään", vaikka tosiasiassa se vähän kuitenkin muuttaa. Ei sillä tavoin, kun hän saattaa pelätä, mutta siltä osin, että lisää lapsia hankkiessa on hyvä miettiä sitä että on mahdollisuus sille, että hän saa vaikeastikehitysvammaisen lapsen. Ja juu, isältä kun on peritty, niin se on varmaan isällä ollut esimutaationa eikä ole näin mahdollisuutta ymmärtääkseni siihen, että se voisi hänen tyttärillään kellään olla täysmutaationa.

Ja toivon todella, ettei hän evää tyttärensä oikeutta tietää onko tällekin periytynyt fragile x-oireyhtymä.

Tyttärenä olisin todella pettynyt tietoa salailevaan/peittävään/kertomatta jättävään vanhempaan, kuten olen nyt sukulaisille jotka tiesivät tästä.

Pahimmassa tapauksessa siskontyttöni saattaa tulla vihaiseksi meille kaikille.

Oli pakko saada purkaa tämän hetken fiiliksiä jonnekin ja koin tämän blogin jotenkin tällä hetkellä parhaimmaksi keinoksi. Tunnen oloni helpottuneeksi, koska äitini suku ei ole tätä sairautta elämääni tuonut. Vihaiseksi, koska tästä ei ole isän puolelta keskusteltu avoimesti. Järkyttyneeksi siskon reaktiosta ja siitä, että hänen logiikan mukaan minunkin verikoe jossa todettiin minun olevan esimutaation kantaja ja sain tietää toistojakson "sairaalle" kromosomille, oli turha koska tiesin jo olevani kantaja kun poika perii aina äidiltään tämän. (Tai että meidän äiti kävi turhaan antamassa verinäytteen, koska olimme noin 99% varmoja, ettei hänellä ole tätä, vaan on periytynyt isältämme.) Tunnen itseni myös ahdistuneeksi siskoni reaktiosta, en tiedä miksi. Ehkä tuntuu, että hyökkääkö hän kimppuuni vielä (siis sanallisesti) tämän asian suhteen. Uskallanko puhua mistään hänen kanssaan, kun hän tuntuu räjähtävän kaikesta mistä toiset ovat eri mieltä kuin hän - tai jos toiset kertovat asioita eteenpäin, mitä joku terveydenhuollon ammattilainen on pyytänyt kertomaan. Ja itse kuitenkin tykkään keskustella asioista ja pohtia asioita muiden kanssa.

En saa oikein kiinni muista tuntemuksista - opettelen vielä tunnistamaan omia tunteitani, mutta se on toisen aiheen juttuja. 😄

#fragile x #fragiili x-oireyhtymä #tunteet

[kullitonhirvi]

Yritän olla liikaa miettimättä, mitä tänne kirjoitan, koska tämän pitäisi olla jollain tavalla terapeuttista. Halusin siksi nyt valittaa siitä hieman, että Matti jätti minut. Matti, tuo luvattu henkilö. 

No asiaan ei liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa muuten kuin että asia tuli minulle aivan puskista. Siitä olin sitten pari päivää aivan maani myynyt (jännä sanonta nyt kun sitä tarkemmin mietin) ja vieläkin ylipäätään tuntuu kovin tyhjältä. Vitun ihmissuhteet. Kunpa niitä ei haluaisi, niin ei voisi edes käydä näin. Kyllä se edelleen harmittaa, että se yhtäkkiä vain loppui. Nyt kun asiaa on ehtinyt jo jonkin aikaa käsittelemään parkumatta, niin mietin että miksi se päättyi niin nopeasti. Ilman mitään varoitusta. Tai ehkä en nähnyt varoituksia. Olisi ehkä voinut käydä kovan keskustelun ja sitten vielä kokeilla vielä ja sitten lopettaa jos ei toimi. No ehkä Mattia ei vaan enää niin paljoa kiinnostanut kokeilla. Sellaista kai tämä kurja elämä on. Tämä jotenkin on asia missä huomaan, että kirjoittaminen ei hirveästi auta asian käsittelyssä, puhuminen ääneen sitten taas senkin edestä. Ehkä koska tällä on oikeasti väliä ja junan kärryn renkaiden toimiminen on aika hetkellinen huono asia. 

Mutta jotkut vitun viisastelijat sanoo että aika parantaa ja kyllä sä vielä löydät sen oikean ja tietenkin kun vielä vähiten odotat!! Just just haistakaa te kaikki paska. Ja älkää sanoko noita korulauseita enää kenellekään. Itsellä on aika huono tuuri ollut parisuhteissa ja jokainen “epäonnistuminen” tuo olon ettei taaskaan ollut itse tarpeeksi hyvä tai ylipäätään tulee tietynlainen riittämättömyyden tunne. Tietysti nuo eivät pidä paikkaansa jos näistä joillekin menee mainitsemaan, mutta se fiilis tulee kuitenkin. Tällä hetkellä pahin fiilis on juurikin siitä eikä niinkään jutun loppumisesta, vaikka ne molemmat asiat tietysti liittyvät yhteen. No pois se itsesääli nyt ja kohti uusia valituksia. On aika saada taas luettavaa valituksennälkäisille. Ja kohta jos kutsuu jälleen Tinderin ihmeellinen maailma, aloitan siitä oman minisarjan. 

What a time to be alive!

[mariamaarit]

Asiakaslähtökohtainen verkkokauppa

Verkkokaupat ovat merkittävä osa nykyaikaa ja monilla yrityksillä ei edes ole perinteisiä liiketiloja vaan heidän tuotteita pystyy tilaamaan vain ja ainoastaan heidän verkkokaupasta. Tässä blogikirjoituksessani mietin verkkokaupan hyviä ja huonoja puolia kuluttajan näkökulmasta.  Pohdin että tekijät vaikuttavat erityisesti niiden käyttäjäystävällisyyteen ja helppokäyttöisyyteen. Lisäksi kerron pari esimerkkiä käyttämistäni verkkokaupoista.

Hyviä puolia

Asiakkaan näkökulmasta verkkokaupan hyvä puoli on tietenkin se ettei tarvitse liikkua minnekkään. Kaikki mitä tarvitset on nettiyhteys ja laite. Kotoota pystyt käymään kaikki verkkokaupan tuotteet läpi. Voit helposti lisäillä ostoskoriin tavaroita ja poistaa niitä sieltä. Mikäli teet paljon ostoksia ei niitä joudu kantamaan tai kuljettamaan kärryssä niin kuin tekisit fyysisessä liikkeessä. 

Toinen hyvä puoli kuluttajan näkökulmasta on myös se että voit shoppailla monessa eri verkkokaupassa samaan aikaan. Sinulla voi olla useampi välilehti auki ja pystyt helposti vertailemaan kauppoja keskenään. Jos otetaan vaateostokset esimerkiksi, niin ei tarvitse kiertää ensin ostoskeskuksen kaikkia liikkeitä ja sitten päättää että missä se kivoin takki olikaan ja mennä vielä takaisin ostamaan se. Tuohon menee helposti parikin tuntia, kun sen sijaan verkkokaupassa saat tämän huomattavasti nopeammin hoidettua. Hintojen vertailu on myös todella simppeliä.

Kolmas hyvä puoli on halutun tuotteen nopea löytäminen. Jos tarvitset vaikka mustan mekon juhliin, voit yleensä helposti filtteröidä kaikki verkkokaupan mekot vaatimuksiesi mukaan. Eli esimerkiksi koon, hinnan, värin ja saatavuuden. Tavallisessa kaupassa voi helposti jäädä kiinnostavia tuotteita huomaamatta.

Huonoja puolia

Verkkokaupan varmaan yksi selkeimmistä ja suurimmista huonoista puolista on toimitus, tarkemmin toimitusaika. Jos juhlat ovatkin jo huomenna ja havahduit vasta nyt että tarvitset niihin sen mustan mekon, on hyvin epätodennäköistä että se toimitetaan sinulle huomiseen mennessä. Toimitusajat vaihtelevat paljon verkkokaupasta ja kaudesta riippuen. Ennen joulua tavaroilla kestää yleensä kauemmin tulla.

Toiseksi toimituksen huonoksi puoleksi moni voi kokea toimituskulut. Mutta itse ainakin ajattelen sen niin että maksan siitä ajasta minkä säästän kun ei tarvitse mennä kauppaan. 

Kolmantena se ettei tuote vastaakkaan odotuksia ja se joudutaan palauttamaan. Perinteisessä kaupassa voit heti huomata jos tuote on viallinen, tai vaatteiden kohdalla voit sovittaa tuotteita ja olla varma että ne istuvat hyvin. 

Omat esimerkit toimivista verkkokaupoista ja mikä niissä on hyvää

Itse olen käyttänyt sellaisia verkkokauppoja kun Gymshark sekä Zalando. Jälkimmäinen on varmasti monelle suomalaiselle tuttu. Kuluttajana koen että näissä molemmissa on hyvin selkeästi tehty webdesign ja ostaminen on hyvin simppeliä. Etsit tuotteen, tuotteista on riittävästi tietoa, valitset koon, lisäät ostoskoriin, kun olet valinnut kaikki tuotteet niin täytät tietosi ja maksat ostoksesi. Nämä helpot vaiheet, helposti löytyvät yhteistiedot, riittävä tieto tuotteista ovat minun mielestä merkittäviä käyttäjäystävällisyyden ja helppokäyttöisyyden tekijöitä. 

Lähteet:

https://fi.gymshark.com/

https://www.zalando.fi/collections/1sSrpieMTc2/

[kapitaali]

Talous luonnon renkinä isännän sijaan

Kirjoittanut Simon Robinson

Haastattelussa kirjailijan, kouluttajan ja aktivistin Fritjof Capran kanssa me keskustelimme Earth Charterista, eettisestä viitekehyksestä oikeudenmukaisen, kestävän ja rauhallisen globaalin yhteiskunnan rakentamiselle. Halusin palata keskusteluun puhumalla Ekologisen Talousteorian käsitteestä — talousteorian, luonnon ja yhteiskunnan leikkauspisteestä, alat ylittävästä lähestymistavasta talousteoriaan jonka minä ja Maria Moraes Robinson esittelimme kirjassamme Holonomics: Business Where People and Planet Matter, ja jonka Sustainable Brands on esitellyt monissa konferensseissaan ympäri maialman.

Uudessa kirjassaan Transformative Ecological Economics professori Ove Jakobsen Nordlandin yliopistosta esittää, että meidän tulee siirtyä pois ”vihreästä” taloudesta, missä ainoa fokus on negatiivisten oireiden vähentäminen jotta olemassaoleva neoklassinen talousparadigma voidaan säilyttää, uuteen talousparadigmaan jonka juuret ovat orgaanisessa maailmankuvassa. Transformative Ecological Economics oli todella mielenkiintoinen lukukokemus — erityisesti koska prof. Jakobsen on myös saanut inspiraatiota termodynamiikasta, evoluutioteoriasta, antropologiasta ja buddhalaisuudesta. Ekologinen talousteoria on enemmän kuin talouden oppiaine.

FC: Prof. Jakobsen on tutkinut ja opettanut ”ekologiseksi talousteoriaksi” nimittämäänsä oppiainetta yli 20 vuoden ajan, ja kirjassaan hän käy läpi noina vuosina saatuja ajatuksia yhtenäisenä narratiivina. Jakobsen näin tehdessään käyttää termistä ”ekologinen” kahta merkitystä. Tiukimmassa tieteellisessä merkityksessään ekologia on ekologisen yhteisön jäsenten ja sen ympäristön välisiä  suhteita tutkiva tieteenala. Siinä merkityksessä ekologinen talousteoria viittaa talousjärjestelmään joka on yhdenmukainen ekologian periaatteiden kanssa ja joka kunnioittaa niitä. Laajemmassa merkityksessä ekologia viittaa suhteiden kaavaan joka määrittää kontekstin tietyille ilmiöille. Tässä laajemmassa merkityksessä ekologinen talousteoria viittaa talousteoriaan ja käytänteisiin jotka näkevät talouden toimivan luonnon, yhteiskunnan ja kulttuurin sisällä, sen sijaan että niitä dominoitaisiin.

Maailmalla on kasvava kiinnostus futurologiaa kohtaan, kysellään aikamme tärkeimpiä kysymyksiä ja tutkitaan suhdetta tulevaisuuteen. Tällä orgaanisella todellisuusperspektiivilla on seuraamuksia siihen miten keräämme, hallitsemme ja vaihdamme tietoa, ja myös siihen miten me ymmärrämme elämää ja näemme itsemme yhtenä ihmiskuntana.

FC: Ekologisen talousteorian radikaalin luonteen ilmaisemiseksi Jakobsen ottaa käyttöön kontrastin ideologian (joukko arvoja ja ideologioita jolla määritellään dominantti paradigma, tai status quo) ja utopian (joukko arvoja ja ideoita jotka ylittävät nykyisen järjestyksen) välillä. Vastaavasti hän tekee eron vihreän talouden ja ekologisen talousteorian välillä. Siinä missä ensimmäinen yrittää vähentää nykyisen neoliberalistisen ideologian negatiivisia vaikutuksia, jälkimmäinen pitää sisällään perustavanlaatuisempia muutoksia dominanttiin käsiteviitekehykseen.

Perustavanlaatuisemmat muutokset voidaan nähdä osana laajempaa paradigmanmuutosta pois mekanistisesta kohti systeemistä käsitystä elämästä, joka on tasaisesti orastanut viime vuosikymmeninä. Nykytieteen eturintamassa universumia ei enää nähdä koneena joka koostuu yksinkertaisista rakennuspalikoista. Me olemme havainneet, että materiaalinen maailma, lopulta, on erottamattomien suhdekuvioiden verkosto; että planeetta kokonaisuutena on elävä, itseään säätelevä järjestelmä.

Pidän siitä että Jakobsen lainaa chileläistä ekonomistia Manfred Max-Neefia, joka sanoi: ”Me olemme saavuttaneet ihmisolentojen evoluutiossamme sellaisen pisteen missä me tiedämme paljon, mutta ymmärrämme hyvin vähän.” Jos me tarkastelemme nykyistä talousjärjestelmäämme, se on järjestelmä joka kaivaa maata luonnon sekä olemassaolomme jalkojen alta. Ekologinen talousteoria tarkoittaa hajautettua talousjärjelmää joka koostuu useista pienemmistä yksiköistä, sellaista jota mallinnetaan elämää ylläpitävien periaatteiden avulla.

FC: Uudella elämäkäsityksellä on tärkeitä sovelluksia melkein kaikilla tutkimusaloilla sekä ihmiselämän areenoilla, koska useimmat ilmiöt henkilökohtaisessa sekä työelämässämme liittyvät eläviin järjestelmiin. Todellakin, perustavanlaatuinen muutos mekanistisesta elämäkäsityksestä on erittäin relevantti talousteoriassa. Jakobsenin sanoin, “Ainoa talouden pätevä tarkoitus on palvella elämän prosesseja kaikenlaisissa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa järjestelmissä.”

Haluaisin alleviivata tätä perustavanlaatuista yhteyttä talouden ja elämän välillä muutaman esimerkin avulla, joista puhutaan laajasti kirjassa. Kaikkialla elävässä maailmassa me löydämme monitasoisia sisäkkäisten järjestelmien rakenteita. Jokainen yksittäinen järjestelmä on integroitu kokonaisuus ja samaan aikaan osa suurempaa järjestelmää. Esimerkiksi ihmisorganismi pitää sisällään kudoksista koostuvia elimiä, jotka vuorostaan koostuvat soluista. Toisaalta, organismi kokonaisuutena on suuremman yhteiskunnallisen järjestelmän osa, joka vuorostaan on ekosysteemin sisällä.

Talousteorialle tämä tarkoittaa, että luonto on taloutta ylempänä eikä toisinpäin. Talous on elävä järjestelmä joka on kaikkien muitten elävien järjestelmien sisällä — yhteiskunnan, kulttuurin, politiikan, luonnon ja lopulta Gaian, elävän maapallon. Täten ekologisessa talousteoriassa talous muuttuu rengiksi isännän sijaan. Talousjärjestelmä on integroitu orgaaniseen todellisuuden verkostoon, elämän verkkoon. Kaikki taloudellinen toiminta on suunniteltu myötävaikuttamaan elinkelpoisten yhteiskuntien kehitystä resilienteissä ekosysteemeissä.

Elävän systeemin organisaation peruskuvio on verkko. Ekosysteemit voidaan ymmärtää ruokaverkkojen avulla, eli organismien verkostojen; organismit ovat solujen verkostoja, ja solut ovat molekyylien verkostoja. Tarkemmin ilmaistuna elävä järjestelmä on itsensä luova verkosto. Jokainen verkoston komponentti auttaa transformoimaan ja korvaamaan muut komponentit, ja näin koko verkosto jatkuvasti luo, tai uusintaa, itsensä.

Eri kohdissa Jakobsen viittaa käsitteeseesi elämän systeeminäkökulmasta. Miten tämä suhtautuu Ekologisen Talousteorian käsitteeseen?

FC: Elämän systeemikäsityksen mukaan ei talous eikä yhteiskunta voida tulla ymmärretyksi esineiden kokoelmana, vaan ainoastaan subjektien välisten suhteiden kautta. Ne eivät selviä atomisoidussa tilassa enempää kuin organismi selviää palasina. Lisäksi, se seikka että kaikkien elävien järjestelmien organisaatiomuoto on verkosto sanoo suoraan että talous todellakin elää — joustavasti ja kykeväisinä luovasti sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin — vain jos se on organisoitu verkostoksi, koostuu pienemmistä elävistä verkostoista ja on integroitu suurempiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin verkostoihin. Todellakin, Jakobsenin mielestä tämä uusi ekologinen talousteoria voi parhaiten kehittyä hajautetujen verkostojen ja globaalisti toisiinsa kytkeytyneiden ekokylien pohjalta.

Elävä järjestelmä on materiaalisesti ja energeettisesti avoin ja toimii aina kaukana tasapainosta. Järjestelmän läpi virtaa jatkuvasti energiaa ja materiaa. Kaikki elävät järjestelmät tarvitsevat energiaa ja ruokaa itsensä elättämiseen, ja kaikki elävät järjestelmät tuottavat jätettä. Mutta luonnossa organismit muodostavat yhteisöjä, ekosysteemejä, joissa yhden lajin jäte on ruokaa seuraavalle, niin että materia kiertää jatkuvasti ekosysteemissä.

Elävissä järjestelmissä energian ja materian aineenvaihduntavirrat ovat tarpeellisia orgaanisten kompinenttien jatkuvaan uusintamiseen ja kierrätykseen, kuten myös kasvuun ja kehitykseen. Kasvun käsitteessä on kuitenkin huomattava ero mekanistisen ja systeemisen perspektiivin välillä. Kasvu luonnossa ei ole lineaarista, tai rajatonta. Vaikka jotkin organismien tai ekosysteemien osat kasvavat, toiset kutistuvat, ja näin niiden komponentit vapautuvat kiertoon, mikä muuttuu resursseiksi uudelle kasvulle. Tämänkaltainen tasapainoinen, monitahoinen kasvu on biologien ja ekologien hyvin tuntema, ja se on jyrkästi vastoin rajoittamattoman  määrällisen kasvun käsitettä jota käytännössä kaikki nykypäivän ekonomistit käyttävät.

Eräs suurista nykyaikamme kysymyksistä on miten skaalata Ekologisen Talousteorian ymmärrys ja arvonanto. Kun ihmiskunta kohtaa niin monia systeemisiä ongelmia, monet organisaatiot ja yritykset ovat nyt tajuamassa että heidän tämänhetkinen tapansa ajatella ja toimia ei enää toimi epävakaassa, epävarmassa, monimutkaisessa ja tulkinnanvaraisessa maailmassamme. Kysymys näin on siis miten nopeasti saada ihmiset kehittämään perusteellinen kyky systeemiajatteluun, ja sellaisella tavalla joka nopeasti skaalautuu tuhansille, ellei sadoille tuhansille ihmisille.

FC: Kun katsot maailman nykytilaa, se mikä on kaikkein ilmiselvintä on että aikamme suurimmat ongelmat — energia, ympäristö, talous, ilmastonmuutos, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus — eivät voi tulla ymmärretyiksi eristettyinä. Ne ovat systeemisiä ongelmia, mikä tarkoittaa että ne ovat kaikki toisiinsa kytkeytyneitä ja toisistaan riippuvia, ja ne vaativat vastaavia systeemisiä ratkaisuja. Tällä on suuria seurauksia koulutusjärjestelmällemme, ja eritoten yliopistoille, jotka tällä hetkellä eivät ole rakentuneet opettamaan oppilaille kuinka ratkaista maailman ongelmia systeemisellä tavalla. Joidenkin vuosien ajan mietin sitä miten käsitellä tätä, ja niin vuonna 2015 sain idean luoda Capra Coursen, verkkokurssini jossa ihmiset monilta elämän alueilta ja akateemisista taustoista voivat tulla yhteen keskustelemaan kaikista näistä teemoista holistiseen tapaan.

Mielestäni Ekologisen Talousteorian suurin kontribuutio on tapa jolla se voi tuoda siirtymän määrällisestä kasvusta laadulliseen kehitykseen.

FC: Tarkoitus on muuttaa taloutta suuntaan jossa on mahdollista luoda korkea elintaso ilman materiaalista kasvua. Ekologinen talousteoria on olennaisesti dynaaminen ja se olettaa jatkuvan kehityksen ilman kasvavaa luonnonvarojen kulutusta. Yksiulotteisen jatkuvasti lisääntyvään kasvuun ja liikevoittoon tähtäävän laiteajattelun sijaan energiamme ja ponnistelumme tulisi suunnata suurempaa kompleksisuutta, kauneutta ja harmoniaa kohtaan. Nämä perustavanlaatuinen perspektiivin muutos on ehkä kaikkein radikaalein, mutta myös kiireellisimmin tarvittu Ekologisen Talousteorian tarjoama ehdotus.

  ###

Fritjof Capra on eräs maailman johtavia systeemiteorian ajattelijoita ja monen vaikutusvaltaisen kirjan kirjoittaja. Näihin kuuluu mm. The Tao of Physics; Web of Life: A New Synthesis of Mind and Matter by Capra, Fritjof (1997) Paperback; The Turning Point: Science, Society, and the Rising Culture; The Hidden Connections: A Science for Sustainable Living ja Learning from Leonardo: Decoding the Notebooks of a Genius.

  Lähde:

http://ift.tt/15DrCQh

from WordPress http://ift.tt/2ykCvM2 via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

[idacatalina-blog]

Tällä kertaa suomeksi

Elikkäs ollaa kohta viikon verran "lusittu" Italian maalla ja tähän mennessä ihan huikee paikka ja huikeet ihmiset. On tosin pakko avautuu tän päivän riennoista vähän tarkemmin. No ei siinä aamu meni ihan loistokkaasti. Otettii bussi Vicenzan keskustaan puolen päivän maissa ja käytiin "vähän" ostelemassa. Mm. Sephorasta ostin ihanan Urban Decayn Electro Eye Shadow paletin ja KIKO:stakin lähti jos jonkinlaista meikkiä mukaan. Mutta ei siinä, hetken hilluttuamme ja pikkupurtavaa napattuamme olikin jo aika tulla takasin päin, kuitenkin Auchenin kautta. Ja sieltä tarttu sitten mukaan kahvinkeitin. Kyllä, ihan perus kahvinkeitin. Olen nimittäin tässä kuuden päivän aikana saanut jo tarpeeksi espressosta. Mä vaan kerta kaikkiaan tarviin sen KAHVIkupposen aamulla tai olen ku ankeuttaja koko päivän, eikä tämäkää ilta ollu poikkeus. No se siitä kahvinkeittimestä. Menin töihin puol seitsemältä ja olin jo siinä vaiheessa ihan kuollu... siis mietin vaa et miten ihmeessä mä saan itteni raahattua ympäri keittiöö ja siis jollain ihmeen kaupalla mä selvisin tästä illasta... mut siis pääasia miks oikeestaan ees aloin kirjottaa tänää oli se, että mua ihan suoraan sanottua vituttaa, ensinnäkin se, että jos oot vaikka keittiöpäällikkönä tai muussa johtoasemassa, ni mikä helvetti siinä oikeuttaa olla siivoamatta omia jälkiään ja olematta koko ajan vittuilematta, koska joku ei välttämättä ihan ekalla viikolla sisäistä ihan kokonaan uutta kulttuuria. Eli kismittää siivota muiden jälkiä varsinkin, jos muut, kun tämä kyseinen henkilö pyytää multa nätisti, että onkohan mahdollista tehdä tämä ja siivota tämä. Mikä helvetti siinä on, että sulla on oikeus käyttäytyä ku kuningas, jos satut vaan johtamaan keittiöö. Ei voi muuta sanoo ku, että miten vitussa mun kohdalle aina sattuu nää ihanimmat "pomot"🌚 ja loppuu voin sanoo, että jos musta tulee joskus jonkun pomo, ni muistelen silloin näitä hetkiä koulusta ja muistan ne kerrat ku oon ollu vaa niin paskana työpaikan vessassa ja päätän, että sen sijaan että talloisin mun alaiset niin lahoks ku mä oon nyt, ni ettisin ennemmin jonku vähän rakentavampaa palautetta. Ida has spoken👋