#anteeks tämmönen | Explore Tumblr Posts and Blogs

sotamieshonkajoki · 6 years

Text

Vänrikki ja sotilaspoika, osa 1 (Koskela/Hietanen)

Hahmot: Koskela ja Hietanen, omia hahmoja

Genre: Draama, angst, sodan jälkeen-AU, fix-it-AU (koska Koskela ja Hietanen on molemmat hengissä, muuten tätä ei voi kauheen fix-itiks sanoo)

Sanamäärä: ~ 1500. Osa 1/3.

Varoitukset: Mielen järkkymisen kuvausta, mainintoja sodasta, tulkinnanvarainen itsetuhoisuus. Canoniin nähden hyvin OOC hahmot. HUONO MURRE. Epärealistinen mielisairaalakuvaus, koska en oo vielä(kään) päässyt lukemaan esim. Murtuneet mielet ja netistä ei juurikaan löydy tietoo aiheesta, mut ottakaa tää jooko jonkinlaisena AU:na. Also tajusin vasta kirjotettuani, että Koskela oli canonisen kaatumisensa aikaan sotilasarvoltaan jo luutnantti...

Disclaimer: Koskela ja Hietanen kuuluu Väinö Linnalle, sairaanhoitajat Helmi ja Eila on omia kehitelmiä. En saa tästä rahaa.

A/N: Tää perustuu kokonaan uneen jonka näin, piti kirjottaa jotain pientä et saisin purettuu kaikki feelssit ja sit tästä tuliki tämmönen… pitkähkö... En oo maailman kokenein kirjoittaja, joten ottakaa hellästi.

Summary: Koskelan ruumis selviää sodasta, mutta mieli ei. Hietanen ei suostu menettämään toivoaan.

Neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevan sängyn potilaan nimi oli Koskela, mutta vänrikiksi me sitä vain kutsuimme. Siihen nimeen se itsekin vastasi, silloin kun vastasi, ja lokakuisen tulonsa jälkeen siitä tuli aika pian oikeastaan minun potilaani. Monen muun hoitajattaren läsnäolosta vänrikki hermostui, mutta minua se jostain syystä sieti. Eila sanoi aina, että minä varmaan muistutin sitä siskosta tai rakastetusta, jollainen sillä oli joskus ollut.

Vänrikki oli helppo potilas siihen nähden, että siinä oli vikana oikeastaan kaikki. Masennus, ahdistus ja harhoja vaikka muille asukkaille jakaa. Toinen syy siihen, että minä vänrikkiä lähinnä hoidin, oli se, että monet hoitajattarista vähän pelkäsivät sitä. Se oli kuulemma tehnyt ennen meille tuloaan vaikka mitä: rintamalla se oli yksin tuhonnut panssarivaunun kasapanoksella, jolloin ryssä oli ampunut sen täyteen lyijyä. Herättyään myöhemmin sotasairaalassa ja tärähdettyään lopullisesti sen puhuttiin olleen niin vihamielinen, että se oli pitänyt saman tien sitoa sänkyynsä. Itse vänrikki ei taustastaan osannut kertoa mitään, mutta minähän sitä pesin ja puin, ja olin nähnyt sen ylävartaloa kirjovat ilkeät ampumahaavojen arvet. Oli ihme, että se oli sellaisista edes selvinnyt. Mutta vain harvoin se oli niin levoton kuin uskottiin – onneton tapaus tietysti, mutta harmiton. Kohteliaskin. Kutsui minua Helmi-neidiksi.

Minun vänrikkini – sillä niin minä aloin sitä lopulta ajattelemaan – ehti maata neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevassa sängyssä monta pitkää päivää ja pimeää syystalven yötä, kunnes joku tuli sitä kyselemään.

Kysyjä oli sotilaspukuinen mies, tai ehkä poika, komeista kersantinnatsoistaan huolimatta tuskin paljon minua vanhempi. Varmaan palannut jokin aika sitten rintamalta. Olin aulassa kääntämässä äskettäin saapunutta potilasta, joka tärisi ahdistuksesta ja jonka kosketusarkuuden syyksi oli juuri osoittautunut märkivä haava kyljessä, kun mies käveli luokseni ja aloitti, että anteeks, neiti… Vahvaa murretta hän puhui, ja minua se säksätys vähän nauratti, kun en ollut täältäpäin kotoisin ja sillä tavalla tottunut.

”Sit mää vaan, et oisko teil semmost potilast ko Koskela?”

Kävin mielessäni läpi aika tovin ykkös- ja kakkossalin lievempiä tapauksia, kunnes muistin, että vänrikillä oli nimikin. Koskela, synt. 1913, oli lukenut sen mukana toimitetuissa papereissa. Sotilasarvo vänrikki. Ja sitten se yksi tietty sana, se, mikä niillä kaikilla oli: sotaneuroosi.

”Onhan meillä. Oletteko sukua?”, kysyin ensimmäiseksi, vaikka olin jo päätellyt, ettei se ollut asian laita. Ei heissä nyt sillä tavalla samaa näköä ollut: tämä mies oli enemmän sellainen nulikka, avoimet poikamaiset kasvot ja hiekanvärinen tukka, joka pyrki sinnikkäästi lakin alta otsalle.

”Eihä me. Kaverii mää vaan ettissin.” Huomatessaan tarkasteluni hän painoi katseensa maahan – taisi vähän ujostella tyttöjen kanssa.

”Hyvä on”, sanoin peitellessäni haavapotilaan ja pyyhkäistessäni hiussuortuvan korvan taa. Sivusilmällä näin, kun pari muuta tyttöä lopetti työnsä ja alkoi kuiskia toisilleen: kuvittelivat varmaan, että tässä oli Helmi Kujalan sulhanen. Sivuutin haluni sanoa heille jotain purevaa. ”Ja teidän nimenne?”

”Hietanenha mää.”

Jätin työni ja supisevat hoitajattaret ja pyysin Hietasta seuraamaan itseäni. Siinäpähän puhuisivat. Tässä työssä ei voinut antaa kaiken maailman turhuuksien hetkauttaa itseään.

”Mistä saitte tiedon, että vänrikki – siis Koskela – on täällä?”

Hietanen vilkuili sängyissään vääntyileviä potilaita – tilanpuutteen takia niitä oli nykyään käytävätkin täynnä – näyttäen samaan aikaan kauhistuneelta ja vähän uteliaalta. Ilmeestä näki, että sen pojan sydäntä ei ollut sota ainakaan aivan kokonaan kovettanut vastenmielisiltä asioilta. Huonommin oli käynyt monille meidän hoidettavillemme. Ilmassa leijuva saippuan ja morfiinin haju taisi myös olla Hietaselle vieras, koska hän niiskahti ennen kuin vastasi:

”Mää kirjotin sen perheel. Ne kertoiva et mihin sotasairaalaan se ol viäty sen jälkeen ko se… ko se haavottu, ja sotasairaalast ko kysysi nii siel sanoiva et Koskela ois siirretty tän. Sanoiva viäl ettei kannattas tul.” Hän oli hetken hiljaa ja täsmensi sitten: ”Siis sekä sotasairaala että sen perhe.” Vai niin.

Se ainakin selitti, miksi vänrikin perhe ei ollut edes kysellyt sitä – luulivat, että se oli vieläkin jossain kaukaisessa sotasairaalassa tekemässä kuolemaa. Ehkä ajattelivat jo, ettei sille voisi enää muuta tehdä kuin hauta-arkun. Oli miten oli, minä en niille ainakaan alkaisi ilmoittelemaan. Olin nähnyt jo tarpeeksi monta äitiä, jotka kysyivät itkien, miksi juuri heidän poikansa kohtalo ei ollut ollut sankarihauta vaan nytkiminen mielisairaalan vuoteessa omaa kuolaa niellen. Tieto lisäsi tuskaa.

Ja tuskin Hietanenkaan niille kirjoittaisi nähtyään, missä kunnossa vänrikki nykyään oli. Saati sitten tulisi uudestaan.

”Olitteko te hyviäkin kavereita?”

”Mun joukkueenjohtajahan se ol. Rintamal yhres oltii.” Hietanen puri huultaan, ja jätin kyselyt siihen. Huomasin kyllä, että hän ei syystä tai toisesta halunnut puhua asiasta. Ja miksi koko juttu olisi minulle kuulunutkaan. ”Mut ai kauhia, ku teil o sängyt täyn”, hän jatkoi jutteluaan. ”Kellarin lattiallek te ootte Koskelan pistän, ko mää en hänt tääl missä näe? Semmossi juttui mää oon kuullu et näis paikois tehrän. Ei millään pahal tiätenkäs…”

Neloshuoneessa oli vänrikin lisäksi vain kolme sänkyä ja nekin erotettu verhoilla toisistaan. Tajusin olla mainitsematta siitä Hietaselle, mutta emme voineet pitää sitä isossa salissa lievempien tapausten kanssa – sen näet kerrottiin sotasairaalassa hyökänneen useamman kerran potilastovereidensa kimppuun. En tiennyt, uskoako, mutta aika pahasti rikki sen oli täytynyt olla jo silloin, koskapa olivat katsoneet aiheelliseksi lähettää sen meille heti, kun ampumahaavat olivat tarpeeksi ummessa.

Minusta vänrikki kyllä oli useimpia muita rauhallisempi. Vahvan lääkityksensä lamauttama tietysti, mutta muutenkin – ei edes tarvinnut lepositeitä kuin öisin ja toimenpiteiden aikana. Nytkin kiskaistessani verhon nurkkasängyn edestä se vain makasi peiton päällä kuin olisi kotonaan ollut ja tuijotteli ulos ikkunastaan, jossa marraskuun tuuli näytti lennättävän viimeisiä lehtiä. Yllään sillä oli vanha sotilaspukunsa, josta se oli kutsumanimensä saanut. Sairaalavaatteita se ei suostunut pitämään, ja kun minulla ei ollut erityistä halua alkaa aikuista miestä pakottamaan, oli puku pesty verestä ja korjattu niin hyvin kuin mahdollista.

Vänrikki käänsi katseensa ikkunasta ensin minuun ja sitten Hietaseen. Ajattelin usein, miten kauniit silmät sillä oli. Lempeän harmaat, ei verestävät niin kuin riippuvaisilla tai tyhjät niin kuin monella kaltaisellaan, joiden mielen vakava haavoittuminen oli lopullisesti murtanut. Siinä olivat Suomen sotaherrat heittäneet hukkaan monen äidin unelmavävyn.

”No niin, vänrikki, sinulle olisi vieras.”

”Päivää”, se sanoi väsyneesti. Minua melkein nauratti sen ainainen kohteliaisuus.

Kuulin Hietasen vetävän äkkinäisesti henkeä, kun vänrikin silmät saavuttivat hänen omansa. ”Vilho?”

Se siis oli sen nimi. Vilho Koskela.

”Sitä minä vain”, vänrikki jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan Hietasen sanovan mitään, ”että eikö täällä ole teidänkin mielestänne aika hiljaista. Tuo tuuli vain kovin hakkaa ikkunaan. Vai mitä Helmi-neiti sanot? Ja kuka sinä sitten olet? Oletko tullut antamaan minulle sähköä?”

Hietanen päästi ulos pienen henkäyksen. Hän näytti siltä, kuin vänrikki olisi juuri lyönyt häntä pitkin kasvoja.

Vähän minua kirpaisi, että lääkäri oli määrännyt vänrikin ahdistukseen ja harhoihin sähköshokkeja, eihän se ymmärtänyt, miksi sitä sillä tavalla satutettiin. Ei siitä oikein muutenkaan saanut selville, millaisessa todellisuudessa se nykyään eli. Välillä se tietysti oli olevinaan rintamalla niin kuin useimmat muutkin, jutteli näkymättömille miehille – varjoiksi se niitä kutsui. Joskus se taas aneli äitiään ja ihmetteli silmät pikkupojan ahdistusta täynnä, miksei kukaan vastaa – ja joskus se oli niin kuin nyt, puhui kuin kuka tahansa väsynyt ja elämäänsä ikävöivä mies.

”Hietanen”, Hietanen sanoi lopulta. ”Oltiin samas konekivväärkomppanias. Sää olit mun ryhmänjohtaja.”

Hietanen puri huultaan ja astui pari askelta lähemmäs. Ilmeestään päätellen hän oli jo unohtanut, että minäkin olin huoneessa. Sitten hän teki jotain, mitä kukaan muu ei varmaan ollut aikaisemmin tehnyt: istui varovasti vänrikin sängylle, ihan siihen viereen. Mietin, että taisivat olla hyviäkin tuttuja tämä Hietanen ja minun vänrikkini. Tai olivat olleet. Eihän vänrikki enää Hietasta muistanut, sen paremmin kuin juuri muutakaan.

”Mukava tavata, Hietanen. Satutko sinä sitten tuntemaan niitä miehiä, joita täällä tuppaa kulkemaan aina öisin ja joskus päivisinkin? Sinulla on samanlainen puku kuin niillä. Vaikka ne ovat kyllä niitä varjoja, ja sinä taidat olla elävä. Lämminkin olet.”

Vänrikki silitti peukalollaan Hietasen kättä, ja Hietanen hätkähti vähän, mutta tarttui sitten itse vänrikin käteen eikä päästänyt irti.

”Niin sää… niin sää mul ain ennenki sanosi. Nii lämmin et ko lähelle tul, ni oli niin ko ois ollu korsus kamiina.”

Jutelkoot sitten. Siinä kuunnellessani menin katsomaan viereisen sängyn miestä, joka yleensä huusi melkein tauotta (vänrikillä oli tapana toistella sille, että ei hätää, kyllä se tykistökeskitys vielä loppuu), mutta joka nyt nukkui syvää, rauhoittavien lääkkeiden tuudittamaa unta siteissään. Hietanen kuului kertovan vänrikille sodasta. Ensin ajattelin, että nyt hän oli mennyt tekemään sen pahimman virheen ja että vänrikki hermostuisi, mutta olin väärässä: siinähän se kuunteli, ja virkkoi toisinaan väliinkin jotain, kun Hietasen nopealta, lyhyeltä puheenparrelta ennätti. Kun lopulta jouduin ilmoittamaan, että minun pitäisi lähteä kierrokselle ja vierailuaika olisi ohi, näin Hietasen noustessaan puristavan vänrikin kättä vielä kerran.

Koko matkan takaisin aulaan Hietanen oli hiljaa, mutta saattaessani hänet lopulta ulko-ovelle asti hän kääntyi lähtiessään yhtäkkiä minuun päin. Tarttui kiinni olkapäästä – en tiedä, miten hän uskalsi sen tehdä – ja katsoi silmiin niin tiukasti, että tunsin poskiani alkavan kuumottaa pelkästä sinisten silmien tuijotuksesta.

”Sanopa, et voisko Koskela tul tuast yhtään paremmaks? Voisko se viäl alkaa muistamaan, voisko se… voisko parantua?”

Ei minua yleensä pelottanut murskata ihmisten toiveita. En tiedä, mikä nyt oli toisin – oliko se Hietasen katseesta yhtäkkiä paistava kummallinen epätoivo, vai toivoinko salaa, että edes joku kävisi katsomassa vänrikkiä. Toivoinko, että se vielä joskus kävelisi terveenä pois, vaikka tiesin, että sen todennäköisin lähtö täältä olisi se yksi lopullinen. Joka tapauksessa tein ensimmäisen virheeni ja annoin sydäntäni pistää Hietasen edessä.

Nyökkäsin.

Hietanen laski kätensä alas vähän hämillisen näköisenä, mutta hänen suunsa oli puristunut päättäväiseksi viivaksi. ”Mää tulen uurestas.”

#@ainahumalassa oon salakavalasti ujuttanu tänne näit sun hietanen headcanonei :D #tää on a mess mut postaan et saan tän pois mun aivoista #tuntematon sotilas #koskela #hietanen #hiekela #vänrikki ja sotilaspoika #siis oikeesti ei oo reiluu et mun tuntsa unet on tämmösii #alitajunta kuka anto sulle luvan #huijui tää on sit eka fanfic minkä oon ikinä kirjottanu #fanfic

49 notes · View notes