teppowinnipeg

[teppowinnipeg]

Twitter: Jättimainen Tamminiemen sauna lasisilla seinillä

Saunademokratiasta yleisödemokratian kautta alustademokratiaan

11.9.1981 noin kello 20.30 koettiin Suomessa kollektiivinen ruisleipään tukehtumisvaara. Edelleen samalla ohjelmapaikalla olevan YLE:n pääuutislähetyksessä kerrottiin, että ikinuori ja ikiaikainen maan isä, tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen joutuu sairaslomalle. Kekkonen ei sairaslomalta koskaan palannut ja tuosta päivämäärästä alkoi monien politiikan- ja mediatutkijoiden näkemyksen mukaan suomalaisen politiikan uusi aikakausi. Vaikka aikalaiset tuskin tunsivat luissaan suuren muutoksen väreitä seuraavana aamuna, voidaan hyvin perustein luonnehtia siitä tähän päivään jatkunutta prosessia medioitumisen teorian tarjoamin viitekehyksin. (Herkman, 2019) Teoria sulkee sisäänsä kuluneen 40 vuoden aikana tapahtuneen huiman viestintäteknologisen kehityksen ja yhtä huiman viestinnän kanavien monipuolistumisen

Politiikan medioituminen on ruotsalaisen mediatutkija Jesper Strömbeckin (2014) ensimmäisenä käyttämä termi, joka kuvaa politiikan ja median suhdetta neljän prosessin kautta. Ensimmäinen muutosprosessi kuvaa sitä, miten poliittisen toimijan (poliitikko, puolue, kansalaisjärjestö tai muu) ja kansalaisen vuorovaikutus muuttuu henkilökohtaisesta median välittämäksi. Toinen prosessi kuvaa median itsenäistymistä omaksi politiikasta irralliseksi ammattikunnakseen ja instituutiokseen. Kolmas ja neljäs kuvaavat median oman, kaupallisen toimintalogiikan syntyä (kolmas prosessi) ja lopulta sitä, miten ja missä määrin poliittiset toimijat omaksuvat omaan toimintaansa tämän kaupallisen logiikan. Strömbeckin teoria alleviivaa median ymmärtämistä konstruktivistisen tieteenfilosofian kautta, eli media on rakenne ja valtasuhteita omaava instituutio, joka vaikuttaa siellä toimivien tahojen tapaan vuorovaikuttaa ja tämä vuorovaikutus synnyttää jaettuja käsityksiä todellisuudesta, sen sijaan, että media nähtäisiin neutraalina yksilöiden välisen tiedon siirtotyökaluna (positivistinen näkökulma). Tätä samaa tieteenfilosfista näkökulmaa José van Dijck (2013) jatkaa arvioidessaan digitaalisten alustojen vaikutuksia yhteiskuntaan kurssikirjassaan The Culture of Connectivity : A Critical History of Social Media.

Medioitumisprosessilla on sekä positiivisia, että negatiivisia vaikutuksia ja ne ovat toistensa kääntöpuolia. Politiikasta on tullut avoimempaa, vallan kabinetteihin on nyt paljon entistä vapaampi pääsy medialla ja kansalaisyhteiskunnalla. Media neljännen valtiomahtina voi nyt toimia vallan vahtikoirana. Sekä politiittinen, että mediaeliitti on myös paljon entistä monipäisempi ja moniäänisempi. (Isotalus 2018) Kriittisempi äänensävy on esimerkiksi Bernard Manilla, joka kutsuu medioitumiskehitystä yleisödeokratiaksi, jossa poliittinen ja mediaeliitti ikäänkuin esittävät näyttämöllä performanssia ja kansalaisten tehtäväksi jää yleisönä olo ja hurrausten tai buuausten antaminen esityksen päätteeksi (vaalit). (Herkman 2019) On kai hieman näkökulmasta kiinni, tulisiko nykyistä digitaalisiin alustoihin perustuvaa hybridiä mediajärjestelmää (van Dijck (2013) kutsua uudeksi aikakaudeksi medioitumisen historiassa. Instituutioiden voimasuhteet ja toimintalogiikat ovat ehdottomasti muuttuneet sosiaalisten medioiden myötä, mutta eräät seikat taas ovat vain vahvistuneet vanhoja kehityskulkuja. Van Dijckin (2013) termiä alustayhteiskunta (Platform Society) vapaasti mukaillen, käytän tässä blogissa termiä alustademokratia hahmotellessani kuvaa poliittisesta viestinnästä nykyoloissa.

Jos haluaa pohtia vaikkapa suomalaisen politiikan medioitumista, on ensin määriteltävä, mitä medialla tarkoitetaan. Tässä blogissa ymmärrän median instituutiona, eli muista erillisenä yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä, joka on oma erikoistunut ammattikuntansa, yhtenäisine työtapoineen ja ammattietiikoineen, ja jolla on omat itsenäiset tavoitteet. On näkökulma, jonka mukaan voisimme laskea Kekkosen Tamminiemen saunan löylykauhan mediaksi. Se oli instrumentti tai teknologia, mitä käyttäen johdettiin suomalaista politiikkaa kautta linjan, hallitusneuvotteluista työmarkkinapolitiikkaan, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumattakaan. Kekkosen huhutaan heittäneen löylyä niin kauan, kunnes neuvottelukumppani, esimerkiksi pääministeri, työmarkkinajohtaja, pankinjohtaja tai Nikita Hrustsov taipui hänen tahtoonsa. Kauhalla ei kuitenkaan ole itsenäisiä, poliittisesta toimijasta erillisiä päämääriä. Kutsun tätä esimedioitunutta suomalaisen poliittisen historian aikakautta saunademokratiaksi. Termin keksin itse. Saunademokratian aikana poliittista valtaa käytti kookkaan saunan verran miehiä. Näillä miehillä oli paikka saunassa edustamansa instituution mandaatilla, ei välttämättä henkilökohtaisen kansansuosionsa vuoksi. Tällaista demokratiaa kutsutaan korporatiiviseksi. Korporaatiot ovat suuria eturyhmiä edustavia, suurista jäsenmassoista koostuvat etujärjestöt, yhteiskuntaluokkaa edustaneet puolueet ja etujärjestöt.

Korporaatioita johtivat isälliseen tyyliin saman miehet jopa toista vuosikymmentä. Korporatiiviseen demokratiaan kuului, että media oli näiden valtakeskittymien ohjauksessa. (Kantola 2016) Lehdistö oli puoluesidonnaista ja sähköisestä viestinnästä vastasi yksinoikeutettu valtion yleisradiomonopoli. Toimittajilla oli paikka Tamminiemen saunassa, selänpesijöinä. Kansalaisen poliittinen vaikuttaminen toteutui äänestämällä ja kuulumalla näihin etujärjestöihin. Korporatiivisessa demokratiassa naisilla ei ollut aktiivista asemaa ja arkikokemuksista ja yksityiselämän piiristä kumpuavat teemat pysyivät visusti poissa poliittiselta asialistalta. Saunademokratiaa kehysti luokkayhteiskunta ja -intressit, sekä vahva pyrkimys niiden yhteensovitteluun konsensuksen keinoin. Vaikka hyvinvointivaltion pilareita pystyteltiin suljettujen ovien takana, äänestysaktiivisuus oli yli 80% ja jäsenyys puolueessa ja ammatyhdistyksessä huomattavasti nykyistä yleisempää. (Herkman, 2019)

Saunademokratiaa seurasi yleisödemokratian aika. Suomalaisen poliittisen median historiikeissa on tavan takaa pidetty tämän siirtymän merkkipaaluna aikansa kohukirjaa, Tamminiemen pesänjakajat, josta on nähtävissä erinomainen dokumenttielokuva YLE Areenassa.

Tamminiemen pesänjakajia kutsuttiin aikanaan paljastuskirjaksi. Monet nykypoliitikot paljastavat Instagramissa itsestään vapaaehtoisesti enemmän päivittäin.

Tosiasiassa tähän kehitykseen vaikuttivat paikallisia poliittisia yksittäistapauksia enemmän globaalit kulttuuriset megatrendit, kuten keskiluokkaistuminen, kaupallistuminen ja identiteetin yksilöllistyminen, sekä mediateknologioiden kehitys, ensin television ja sitten internetin muodossa. Kuten Mika Panzar ensimmäisessä luennossa kuvaa, toimeentuloltaan entistä vakaammat äänestäjät muuttuivat yhteiskuntaluokkansa edustavista kansalaisista itseään edustajiksi kuluttajakansalaisiksi. Politiikka henkilöityi ja intimisoitui. Ruoho ja Kuusipalo mainitsevat Twitter viestintänä -kirjan artikkelissaan (s. 61) termin läsnäolon politiikka, jossa poliittiselta toimijalta edellytetään jatkuvaa empaattista läsnäoloa ja jossa polittinen julkisuus on tunteenomaistunut. 2010-luvun eduskuntavaaleissa jopa 80% suomalaisista kertoi äänestävänsä enemmän henkilöperusteisesti, kuin puolueperusteisesti, saman luvun ollessa vuonna 1980 20% (Herkman 2019). Isotalus (2018) kuvaa tätä kohtalontoveruuden etsinnäksi. Saunademokratian oloissa äänestettiin sen perusteella, ketkä ajaisivat parhaiten meidän etuamme, kun taas yleisödemokratiassa kuka jakaa kanssani samat arvot, elämäntyylin ja maun. Poliittinen edustaminen on tunteen, ei intressin ilmaisua.

Kun yhteiskunta täyttyy yksilöllisyyttään korostavista kuluttajakansalaisista, joilla on entistä enemmän rahaa taskussaan, alkavat median toimijat ja politiikan toimijat käyttämään siihen asti lähinnä tuotemarkkinoinnissa käytettyjä brändäysmetodeja, sekä asiakaskunnan segmentointiin pyrkiviä markkina-analyysejä. Mediat ja poliitikot tuotteistavat itse itsensä. Uudet viestintäteknologiat ja media-alan kilpailulainsäädännön purkaminen kiihdyttivät tätä kehitystä. Poliittista sisältöä toimittavien medioiden lukumäärä moninkertaistui jo 1990-luvun kuluessa, merkittävimpänä MTV3:n tulo YLE:n rinnalle poliittisena TV-mediana. Kiristynyt kilpailu synnytti uutiskilpailun, jossa pärjääminen edellytti ripeyttä, sekä uutisten kehystämistä tunteisiin vetoavalla tavalla. Kehystämisessä alettiin suosia erityisesti intiimejä henkilötarinoita ja politiikan valtapelin ulottuvuutta, skandaaleineen. (Strömbeck 2014) TV toi ensi kerran kokonaisen ihmisen non-verbaalisine tunnereaktioineen suurten massojen nähtäväksi. Isotalus (2017) kutsuu tätä parasosiaaliseksi ystävyyden rakentamikseksi. Kokonaisen henkilön, poliitikko tai toimittaja, nähdessään vastaanottaja alkaa punnitsemaan, olisiko ystävyys henkilön kanssa mahdollinen. Vuorovaikuttavat sosiaalisen median alustat ovat vieneet poliittisen viestinnän intimisoitumista, pelihenkisyyttä (tai skandaalikeskeisyyttä) sekä ennen kaikkea ripeätahtisuutta vielä televisiotakin paljon pidemmälle.

Yleisödemokratia toi mukanaan paljon hyvää. Esimerkiksi naisten asema eliittiverkostoissa on huipentunut Marinin hallitukseen. Siinä kaikkien viiden hallituspuolueen johtajat ovat naisia ja naiset pitävät hallussaan neljää viidestä painavimpana pidetystä salkuista neljä on naishenkilön hallussa ja yksi seksuaalivähemmistöön kuuluvan miehen. Medioitumisen myötä myös politisaatio on nopempaa, eli media tuo politiikan julkiselle näyttämölle yhä nopeammin uusia aiemmin yksityisyyden alueelle miellettyjä aiheita. (Isotaulus 2018) Seksuaaliseen identiteettien moninaisuuden tunnustamiseen liittyvät lait lienevät paras esimerkki tästä. Aikakausi on tuonut mukanaan myös uudenlaisia, luokkarakenteista riippumattomia poliittisia puolueita, kuten Vihreät ja Perussuomalaiset.

Alustayhteiskunta: Kohti utopiaa vai dystopiaa

Internet, eli World Wide Web:n keksiminen ja sen nopea leviäminen tavallisten ihmisten käyttöön herätti paljon idealistista ajatuksia vapaaseen yhteistoimintaan perustuvasta yhteiskunnasta. Tämä libertaarinen idealismi oli yhtä aikaa sekä valtiovastainen, että liike-elämävastainen. Gyberhipit, joihin myös osa myöhempien alustajättien perustajat lukeutuivat näkivät verkon mahdollisuutena luoda uudenlaisia avoimeen lähdekoodiin perustuvia digitaalisia yhteismaita (digital commons), joiden avulla vahvistaa suoraa demokartiaa ja aktiivista kansalaistoimintaa, jossa jako kansaan ja eliittiin pikkuhiljaa poistuisi. Van Dijck kutsuu tätä lyhyeksi jäänyttä hekuman aikaa WWW 1.0:ksi, ja ajoittaasen noin vuosille 1995-2003. Suomalaisen Linus Torvaldsin kehittämä Linux-käyttöjärjestelmä ja Wikipedia lienevät tunnetuimpia tämän aikakauden tuotteita. (van Dijck 2013, Luento 1: Ruckenstein & Luento 3: Nelimarkka)

Facebookin perustaja Mark Zuckerberg gyberhippinä

WWW 1.0 vaihtui WWW 2.0:n, kun rahoittajat kyllästyivät gyberhippien kykyyn tuottaa sijoitetulle pääomalle tuottoa. Tämän IT-kuplaksi kutsutun ilmiön kanssa yhtä aikaa verkkoteknologia otti suuria harppauksia nopeampaan suuntaan ensin 3g:n ja pian 4g:n muodossa. Tämä mahdollisti aivan uudenlaisten digitaalisten alustojen kehittämisen. Alustat mahdollistivat kuluttajille reaaliaikaisen vuorovaikututtamisen ja monipuolisen sisällön, tekstin, kuvien ja videoiden jakamisen sosiaaliselle verkostolle. Castel nimesi tämän uuden elämäntavan tuoreeltaan henkilökohtaiseksi joukkoviestinnäksi (Self mass communications) (Luento 3: Nelimarkka). Alustoja alkoikin tulla kuin sieniä sateella, Facebook 2004, Youtube 2005 ja Twitter 2005. Alustat herättivät internet-idealismin jälleen henkiin. Akateemisen keskustelun muotitermi tuolloin oli Jenkinsin nimeämä konvergenssin kulttuuri, jolla hän tarkoitti kulttuuria, jossa kaikista kansalaisista voisi tulla aktiivisia kulttuurin luojia. (van Dijck 2013)

Siinä samassa, kun alustat tarjosivat kuluttajille aivan uudenlaisen tavan elää sosiaalista elämää, se tuotti omistajalleen valtavan määrän kaikenlaista henkilökohtaista tietoa kuluttajista, eli dataa. IT-kuplasta viisastuneena pääomasijoittajat vaativat alustoilta hanakasti tuottoisia ansaintalogiikoita. Ansaintavaihtoehtoja oli kaksi: Maksulliset versiot alustan käytöstä, tai kuluttajadatan myyminen kolmansille osapuolille. Kun pian kävi ilmi, että kuluttajat eivät ole halukkaita maksamaan alustan käytöstä, vaihtohdoksi jäi datan kaupallistaminen, eli myyminen kolmansille osapuolille.

Van Dijck (2013) tuo esille datan kaupallistamisen ongelmakohtina esille muun muassa sen, että globaaleiksi paisuneet alustayritykset toimivat yksityisyyden suojaan liittyvissä asioissa lainsäädännöllisesti harmaalla alueella ja käyttävät epämmäräisyyttä hyväkseen myydessään dataa kolmansille osapuolille. Erityisesti alustoista suosituin, Facebook on ollut skandaalin valokeilassa, myydessään valtavia määriä dataa esimerkiksi Cambridge Analyticalle, joka puolestaan hyödynsi tätä dataa massiivisissa ja mikrokohdennetuissa mainoskampanjoissaan Donald Trumpille ja Brexit-kansanäänestyksen Leave-leirille.

Sosiaaliset alustat kilpailevat keskenään verisesti kuluttajien ajasta, "engagement is money". Tämä tarkoittaa sitä, että alustojen algoritmi suosii sisältöjä, jotka aiheuttavat kuluttajille todennäköisimmin pysähtymisreaktion ja ajan käytön alustalla. Tällaisia todennäköisyyttä lisääviä piirteitä ovat mm. yksinkertaistukset ja kärjistykset, sekä vahvat tunnereaktiot, kuten suuttumus.

Mielestäni mielenkiintoisin Van Dijckin esille nostamista ongelmista on tapaus Google Plus ja mihin alustojen välinen kilpailu voi johtaa. Google lähti suurin elein kilpailemaan Facebookin kanssa ihmisten halusta vuorovaikuttaa ystäviensä kanssa. Se perusti 2011 Google Plus -palvelun, jota se markkinoi agressiivisesti idealla "No bullshit here", jolla se halusi tähdentää sitä, että Google Plussassa et törmää epärelevantteihin sisältöihin, kuten kohteliaisuudesta ystäväksi hyväksytyn kummin naapurin julkaisemiin kuviin. Facebook seurasi perässä, jonka jälkeen uutisvirtaamme avautuvat vain "relevanttien ystävien" julkaisut. Relevantit ystävät taas tyypillisesti kuuluvat yksilön sosiaalisen identiteetin sisäryhmään, ovat samaa mieltä asioista ja jakavat samat arvot. Siinä kuplaantumisen anatomia pähkinänkuoressa. Google Plus lakkautettiin vuonna 2019. Van Dijck (2013) puhuu some-kuplaantumisen uhista jo muutaman vuoden ennen kuin käsite keksittiin.

Muistako vielä Google Plussan? Se keksi kuplauttamisen ja lopetti.

Van Dijck kutsuu alustoituneeksi sosiaalisuudeksi ilmiötä, jossa alustat kaupallistavat inhimillistä sosiaalisia tarpeitamme omaksi monopolikseen yksi kerrallaan ja pelkistävät sen moninaisuuden itselleen ja datan keruu tarpeilleen sopivaan muottiin. Rucknestein puhuu luennolla 1. suostuttelevasta teknologiasta, joka voi johtaa vaihtoehdottomuuteen. Jos esimerkiksi olet sinkku, on sinun jatkossa ehkä pakko ladata Tinder, koska kasvotusten treffeille pyytäminen voi Tinderiin mukautuneessa sosiaalisessa koodistossamme muuttua ahdisteluksi.

Twitter: Yleisödemokratian perusinfrastruktuurina

Olen nyt käsitellyt politiikan medioitumisen ja alustoituvan soisaalisuuden teorioita tässä blogissa. On synteesin aika. Mitä on siis politiikan medioituminen alustoituneen sosiaalisuuden aikana? Mitä kuuluu yleisödemokratialle, vai pitäisikö demokratiaamme alkaa kutsua vaikka alustademokratiaksi?

Twitter-demokratia?

Kuten van Dijckin teorian mukaisesti esittelin, alustat ottavat haltuunsa yksi kerrallaan jonkin osan sosiaalisuuttamme ja pyrkii monopolisoimaan ja standardoimaan sen. Niistä tulee tietyn sosiaalisen tarpeen perusinfrastruktuuria, aivan kuten vesijohtovesi on elintärkeän janon sammuttamisen perusinfrastruktuuria.

Siinä missä Facebookin omistamat palvelut, Facebook, Instagram ja WhatsApp monopolisoivat taipumustamme ystävyyden osoituksiin ja Tinder taipumustamme haluun pariutua ja harrastaa seksiä, Twitter on monopolisoinut taipumuksemme haluun osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen, yhteiskunnallisuuteen. Van Dijck (2013) kertoo kirjassaan Twitterin perustajan ja ensimmäisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn itseasiassa käyttäneen kanssani samaa vertausta vesijohtoinfrastruktuuriin. Näin sanomalla hän halusi korostaa Twitterin neutraaliutta täysin vapaan ja avoimen tiedonvälityksen alustana. Twitter on onnistunut Ruckensteinin kuvailemassa suostuttelussaa. Journalistin työssä Twitterille ei enää ole vaihtoehtoa. Skuuppien etsinnässä ei ole enää paluuta Eduskunnan lähipubeihin.

Keskustelin Twitterin asemasta journalistisessa työssä Helsingin Sanomien toimittajan Emil Elon kanssa ja hän vahvisti väitteeni sanoen:

"Toimittajien olisi ikävä - ja jopa mahdotonta - palata maailmaan, missä skuuppeja, lähteitä ja tietoa ei ole 24/7 saatavilla. Amerikkalaiset teknojätit ovat tarjonneet journalismille saavutetun edun, mistä ei enää voi luopua."

Emil Elo in Twitter-aikakauden veteraanitoimittaja. Kokenut, muttei ehtinyt toimia ammatissa ennen Twitteriä

Esimerkiksi Facebookista poiketen, Twitterillä on ollut suuriakin vaikeuksia suosionsa muuttamisessa kannattavaksi liiketoiminnaksi ja se on vähän väliä ollut ostohuhujen kohteena ja jopa konkurssiuhassa. (Isotalus 2018, van Dijck 2013) Vuonna 2017 sillä oli 330 miljoonaa käyttäjää, joista suurin osa Yhdysvalloissa ja suurin osa passiivisia satunnaiskävijöitä. Tieto on epävirallinen, koska Twitter ei halua julkaista käyttäjämääräänsä. Aktiiviseen twiittaamiseen osallistuu pieni murto-osa aktiivisistakin kävijöistä, valtaosan vain lueskellessa muiden twiittejä. Kuulun itse tähän ryhmään.

Twitterin kasvulla on aivan toisenlaiset rajat kuin esimerkiksi Facebookilla, sillä sen monopolisoima osa sosiaalisuudestamme on lähtökohtaisesti elitistinen. Siinä missä kaikki ihmiset kaipaavat yhdessäoloa ystävien kanssa, yhteisiin asioihin osallistumista kaipaa vain osa. Trumpin demagoginen puhetapa toi yhteiskunnallisuuden hetkeksi ja ainakin Yhdysvalloissa koko kansan lävistäväksi tarpeeksi ja siksi Trumpia voikin sanoa Twitterin salarakkaaksi. Kun kaikkien oli muodostettava mielipiden presidentistä, suuret massat ryntäsivät Twitteriin, joko tukemaan tai vastustamaan häntä. Trumpin aika oli Twitterille myös taloudellisesti sen parasta aikaa.

Kaikessa elitistisyydessään Twitter on kuitenkin tuonut yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin paljon lisää ihmisiä, jotka muuten olisivat pysyneet passiivisina. Tällä on seurauksena niin hyvässä, kuin pahassakin. Uusi tapa vaikuttaa tuo mukanaan myös niitä, joille yhteiskunnallisen keskustelun pöytätavat eivät ole tuttuja ja tästä seuraa esimerkiksi paljon puhuttua toksista puhetta.

Keskustelussa Twitter-alustan toiminlogiikoiden vaikutuksista tuntuu esiintyvän kahta näkemystä. "Do artefacts have politics", kysyi Nelimarkka luennolla 3. Toiset korostavat Twitterin äkkipikaisen, impulssiivisluntoisen ja sloganmaisen viestinnän johtuvan nimeomaan merkkirajoitteesta, joka nykyisin on 280 merkkiä. Tätä väitettä hieman nakertaa se, että Twitter otti alkuperäisen 140 merkkirajoitteen journalismissa vuosikaudet standardina olleesta sähkemitasta. (Isotalus 2018) Toimittajille 140 merkissä ei ollut mitään uutta, mutta politiikan harrastajilla se on saattanut johtaa harkitsemattomiin ylilyönteihin ja kun aggressiion vastataan aggressiolla, olemme siinä missä nyt olemme.

Toiset taas ovat omaksuneet Twitterin oman näkemyksen neutraalina avoimen ja julkisen keskustelun välineenä. Esimerkiksi viestintätoimisto Ellun kanojen Suvi Auvinen kertoo blogissaan, että "ei Twitter ole rikki - me vain rikoimme kommunikaation perussääntöjä". Hänelle voisi esittää vasta-argumenttina vaikka kysymyksiä, kuten: Olemmeko me tottuneet ilmaisemaan sosiaalisten normien mukaista puhetta 280 merkkiin? Kuuluuko sosiaalisten normien mukaiseen keskusteluun yhtäaikaa puhuminen, vai puheenvuoron odottaminen? Kuuluuko sosiaalisten normien mukaiseen keskusteluun puhuminen henkilön kanssa, jonka tunnereaktioita emme näe? Varsinkin jälkimmäinen on keskeinen, sillä ihminen ilmaisee tunteitaan ensijassa ilmeillään ja psyykkisesti tasapainoinen henkilö reagoi aiheuttamaansa surulliseen ilmeeseen empatialla.

Ase ei ammu, vaan ihminen?

Kun pyysin Emil Eloa kuvittelemaan alustoituneen nykymaailman, josta kuitenkin Twitter puuttuisi, hän vastasi:

"Todennäköisesti twitteritön työmaailma olisi aika samanlainen kuin nykyinenkin. Johonkin Twitterin kaltaiselle digitaaliselle alustalle ihmiset kokoontuisivat yhteen jakamaan tietoa ja näsäviisastelemaan. Ei Twitter ole mikään itseisarvo. Veikkaisin, että esimerkiksi Discordin arvo nousisi myös Helsingin Sanomien toimituksessa täysin toiselle tasolle."

Itse olen taipuvainen Nelimarkan tavoin Mutual Shaping-teorian kannalle. Teknologiat syntyvät yhteiskunnassa vallitsevista tarpeista, teknologiat muokkaavat toimintaamme ja käsityksiämme, jonka jälkeen yhteiskunta muokkaa taas teknologiaa.

Mutual Shaping on syy, miksi toin kurssin lopputyöhöni kurssisisältöön kuulumattoman politiikan medioitumisen ilmiön. Se tarjoaa kulttuurisen raamin alustoituvan sosiaalisuuden tarkasteluun poliittisessa kontekstissa.

Teknologia tuo yhteiskunnan uudelle alustalle ja se tarkoittaa, että yhteiskunta uusintaa yhteiskunnassa olevia valtarakenteita. On myös tilanteita, joissa teknologia ylikorostaa hallitsevaa valtarakennetta. Ruoho ja Kuusipalo tuovat artikkelissaan esille sen, että ns. Twitter-eliitti (huippupoliitikot ja huippujournalistit Twitterissä) on itseasiassa todellista poliittista eliittiä ja mediaeliittiä miesvaltaisempi ryhmä. (isotalus 2018). Tämä on ilman muuta ongelma ja lienee eräs syy siihen, miksi ennen muuta naisvaikuttajat kokevat Twitterin keskustelukulttuurin sukupuolittuneeksi ja myrkylliseksi (toksinen maskuliinisuus). On tutkimuksia, jotka osoittavat, että naiset pelkäävät lähteä mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tämän puhetavan vuoksi.

Sosiaaliset median alustat voivat myös himmentää hahmotuskykyämme ihmisten määrästä. Tamminiemen saunassa ei synny alitajuista harhaluuloa, että keskustelussa olisi mukana edustava otos suomalisia, Twitterissä näin voi käydä. Tällaiseen skaalojen hahmottamisen vaikeuteen löytyy biologinen selitys. Ennen sivilisoitumistaan ihmiset elivät noin 100-300 hengen yhteisöissä. Ihmisen on helppo hahmottaa eroja tämän ihmismäärän sisällä, mutta paljon vaikeampaa hahmottaa ero 1000 ja 10000 välillä. On hyvin tavallista nähdä vaikkapa Helsingin Sanomien otsikoita, kuten "Hallituksen päätös saa laajaa kritiikkiä...". Voi silti usein olla, että "laaja kritiikki" tarkoittaa 400 henkilöä.

Twitter on Suomessa jättiläismäinen Tamminiemen sauna lasisilla seinillä. Erona entiseen siellä löylyttelee 20 sijaan 1000 henkilöä, jonka joukossa myös naisia ja ehkä yksittäinen homoseksuaali ja maahanmuuttajakin. Saunaperformanssia katselee lasiseinien ulkopuoleta noin Helsingin olympiastadionin yleisön verran suomalaisia. Edistystä on siis tapahtunut, vaikka vapaaseen yhteistoimintaan perustuva suoran demokratian utopia ei ole näköpiirissä.

Blogin viimeisessä osassa tarkastelen Tamminiemen jättisaunan toimintaa parhaillaan kuohuvassa kulttuurin, tieteen ja liikunnan rahoitusleikkausjupakassa.

Hallitustyöskentely alustademokratiassa

Case #kulttuurirahat

Maan tapana on saunademokratian ajoilta asti ollut, että Veikkauksen monopolin tuottamilla voitoilla valtio rahoittaa kulttuuri-, urheilu ja tiedetoimintaa. Yhteiskunnallista keskustelua ovat kuohuttaneet tutkimukset, joiden mukaan Veikkauksen voittovarat kertyvät ennen muuta vähävaraisten ongelmapelaajien, usein eläkeläisten pelitappioista markettien peliautomaateissa. Peliautomaatit marketeissa on täysin Suomalainen erikoisuus. Kun peliautomatit siirrettiin marketeista pois, romahtivat myös Veikkauksen voittovarat. Kulttuurin, urheilun ja tieteen tukeminen siirrettiin näin ollen valtion budjettiin. Valtion budjettia on perinteisesti säädelty budjettikehykseksi kutsutulla poliittisella instrumentilla. Kuten jutussakin käy ilmi, kyseinen yli 40 miljoonan leikkaus on ollut budjettikehyksessä kevään budjettiriihestä asti. Kevään budjettiriihen aikoihin vasemmistohallitus sai rajua kritiikkiä oikeisto-oppositiolta budjettikehyksen ylittämisestä.

Kulttuuriministeri Antti Kurvinen tuli median eteen tavalla, joka perinteisessä suomalaisessa politiikassa olisi ollut rutiinitoimenpide. Kehysriihessä päätetty menoleikkaus pannaan toimeen.

Mutta sitten alkoi Twitterissä kuulua kummia:

Twitterissä #kulttuurileikkaukset oli hetkessä trendaavin puheenaihe. Kulttuurialan ihmiset pitivät tilannettaan epäoikeudenmukaisena, sillä ala on ollut pandemian sulkutoimien suurin kärsijä. Lisää ruutia kulttuurialan kiukkuun toi se, että Sanna Marin oli pitänyt virka-asunnossaan kulttuurialan merkkihenkilöille Instagamissa hehkuttamansa cocktail-tilaisuuden.

Erikoisessa tilanteessa Marin ryhtyi ensin syyttämään vastuuministeri Kurvista vielä neuvotteluprosessissa olevan asian kanssa julkitulosta ja tuli torstaina aamulla ulos tällä twiitillä: "Sanon nyt suoraan. SDP haluaa, että kulttuurileikkaukset perutaan..."

Sanna Marin siis johti hallitustaan Twitterin kautta. Oli kultturileikkausten oikeudenmukaisuudesta, tai budjettikehysmenettelyn mielekkyydestä pandemian jälkeensä jättämien haasteiden oloissa mitä hyvänsä, on hallituksen johtamistapa erikoinen. Kritiikkiä seurasi, ansaittua ja ei ansaittua. Valtaosa kritiikistä on asiallista ja keskittyy Marinin johtamiseen. Huolestuttavan suuri osa kriittisistä twiiteistä kohdistuu Marinin henkilöön, sekä hänen ja hänen hallituksena ministerien sukupuoleen. Toksisuus ja jopa ilmiselvä misogynia ovat yksi keskustelun pohjavireistä. Alkuperäinen ja oikeutettu kulttuuriväen kritiikki on jäänyt taka-alalle.

Medioitumisen ja alustoitumisen kannalta merkillepantavia seikkoja tapauksessa on useita. Ensinnäkin Sanna Marin on paitsi Twitteriä, myös Instagramia aktiivisesti poliittisessa toiminnassaan käyttävä poliitikko. Instagram on tullut ryminällä mukaan poliittiseen viestintään ja se istuu henkilöityneeseen ja intimisoituneeseen politiikkaan erittäin hyvin. Hän on valovoimainen persoona ja ylivoimaisesti seuratuin suomalainen poliitikko Instagramissa. Tuhannet suomalaiset nuoret aikuiset ovat muodostaneet parasosiaalisen ystävyyssuhteen Sanna Marinin Instagram-persoonaan. Kontrasti sunnuntaina instagrammatun kulttuuriväen kanssa skollaamisen ja tiistain 40 miljoonan euron kulttuurileikkausuutisen välillä oli raju. Yleisödemokratian oloissa nähty performanssi ei todellakaan näyttänyt hyvältä.

Saattaa myös olla, että Twitterissä noussut kritiikki tuntui maanvyöryltä, vaikka todellisuudessa twiittaajien määrä oli ehkä joissain tuhansissa. Toisaalta myös raju kielenkäyttö jo keskustelun tässä vaiheessa saattoi johtaa haluun nopeisiin ratkaisuihin. Tämäkin skandaali nosti esiin puhetapoja, joita harva ennen olisi kodin ulkopuolella käyttää.

Twitteröityneessä politiikassa hallitustyöskentelyn ja median aikajänne ovat lyhentyneet. Siinä missä ennen suurimpia puolueita johtivat samat miehet 12 vuotta, nykyisin kokonaisen vaalikauden jatkuva puoluejohtajuus suuressa puolueessa alkaa olla harvinaisuus. Intensiivisessä ja jatkuvassa median valokeilassa kasvot kuluvat nopeasti ja siksi politiikassa saavutusten hankkimiseen tarvitaan pikavoittoja. Myöskään yksikään hallituskoalitio ei ole kestänyt kokonaista vaalikautta sitten 2003 aloittaneen Vanhasen hallituksen. Näissä oloissa median kautta johtaminen ja hallituksen sisäisien neuvotteluasemien hakeminen mediaa hyödyntäen ovat tulleet jäädäkseen. Muistissa ovat Sipilän tavaksi tulleet Twitter-uhkaukset Mäntyniemeen lähdöstä (hallituksen eroanomuksen jättäminen), mikäli hallituskumppani Kokoomus ei taivu Keskustan tahtoon.

Lähteet:

Luento 1

Luento 3

van Dijck (2013) The Culture of Connectivity: A Critical History Of Social Media

Isotalus, Pekka; Jussila, Jari; Matikainen, Janne (2018) Twitter viestintänä — Ilmiöt ja verkostot

Isotalus, Pekka (2017) Mediapoliitikko

Strömbäck, Jesper (2014) Mediatization of Politics: Understanding the Transformation of Western Democracies

Juha Herkman (2019) Politiikka ja mediajulkisuus

#twitter #medioituminen #alustatalous #sannamarin #kulttuurileikkaukset #Instagram