#miesten villasukat

[sisustusjalahjajuuttisakki]

#miesten villasukat #villasukat miestensukat naistensukat juuttisäkki

[ukkolanpoika]

Punainen paketti, osa 1(Kariluoto/Ukkola)

OSA 1 OSA 2 OSA 3 Halusin kirjottaa Ukkolasta ja Kariluodosta jotain söpöö jouluhöttöö mut sit tää eskaloitu eikä ookkaa enää niin söpöö joten tästä tulee vissiin kaks tai kolme osaa. En tie miks Ukkola on mun mielestä niin ihana, mut nää noubadit on aina ollu mun kirous. Tää kertoo nelosen joulusta 1943.

Kirjoittaja: @paarmageddon elikkä mää

Päähenkilöt: Ukkola, muu nelkun väki komppaa

Paritus: Ukkola/Kariluoto

Varoitukset: Ajalliset virheet, hahmojen tahattomat ooc:lut ja murreongelmat.

Vastuuvapautus: Hahmot Väinö Linnan . sori väne oikeesti

AU: Kuuluu samaan universumiin ku “Korea kuin karamelli.” Ukkolal on se lukihäiriö mut siitä ei nyt sen enempää.

Tiivistys:  Ukkola saa lomilla olevalta Kariluodolta joulupaketin “ Kun sulki silmänsä ja kuunteli Lampioisen hyräilemiä joululauluja, saattoi melkein kuvitella olevansa kotona. Melkein. Oikeastaan Ukkola oli tullut siihen tulokseen -monen muun keralla- että näissä tilanteissa oli kaikkein parasta olla ajattelematta kotia määräänsä enempää. “

Korsussa haisi hiki ja hilse, mutta ei niin vahvana kuin aiemmin. Telttasaunaan oli nimittäin päivällä päästy ja kuusenrähjä miesten majan nurkassa levitti omaa joulunhajuaan. Alikersantti Rekomaa oli saanut postissa kuivakakun, joka tuoksui ja maistui makealta omenalta. Rillipäinen Heikinaro, joka köllötti Ukkolan vieressä puolinukuksissa, löyhkäsi koivulta. Telttasaunaan oli jostakin saatu haalittua kasaan vanha vihta ja se oli ollut konekiväärikomppanian neljännen joukkueen saunavuorolla ahkerasti käytössä. Oikeastaan niin ahkerasti, että Ukkola löysi edelleen koppuraisia koivunlehtiä tukastaan. Korsun hämärää valaisi kynttiläntynkien lepattava meri. Kyllä kai tässä jonkinlaista joulutunnelmaa oli. Kun sulki silmänsä ja kuunteli Lampioisen hyräilemiä joululauluja, saattoi melkein kuvitella olevansa kotona. Melkein. Oikeastaan Ukkola oli tullut siihen tulokseen -monen muun keralla- että näissä tilanteissa oli kaikkein parasta olla ajattelematta kotia määräänsä enempää.

Ukkola mutusti ajatuksissaan viimeiset kinkunsiivut, jotka oli jaettu korsun väelle Lampioisen paketista. Olihan sika hetken sitkistynyt paketissa, mutta oli se silti monin verroin parempaa kuin se lihantapainen, mitä päivällä oli jaettu. Aamun riisipuurokin oli tainnut olla vehnää ja vettä. Postipojan tuotua paketit korsuporukka syynäsi ne tarkkaan. Ukkola oli saanut kaiken kaikkiaan kolme pakettia. Kotoaan Ukkola oli saanut vehnästä, nokareen voita voimapaperiin käärittynä ja villakerraston. Miina oli laittanut mukaan vielä lyijykynän ja kirjepaperia. Ukkola ei ollut jaksanut lukea kotiväen kirjettä loppuun, ei sen jälkeen, kun oli mainittu Matin sairastuneen nyt ilmeisesti reumatismiin. Huomenna hän jatkaisi sen suhteen.

Tuntemattoman sotilaan paketissa oli ollut kauluri ja villasukat. Siihen oli sen kokoon keränneeltä tytöltä eksynyt myös kuva ja ujo pyyntö kirjoittaa takaisin. Tuota kuvaa Ukkola nyt hajamielisesti tuijotteli. Olihan neiti Elsa Ollikainen sievä. Sirrit silmät ja paksu vaalea tukka. Pitäisikö sille nyt sitten vastata. Kohteliastahan se ainakin olisi.

Kiitos kovasti paketista. Tulee tarpeeseen. Laitahan ensi kerralla vielä tupakkia ja kampa mukaan. Terveisin Ukkolan poika.

Hän huokaisi raskaasti ja raapi niskaansa. Kariluoto osaisi taiteilla sanojen kanssa. Kipeästi Ukkola mietti, miten mahtoi tuo jouluaan viettää. Oli saanut loman jouluksi keploteltua ja oli nyt Helsingissä, varmaan saamarin Sirkkansa syleilyssä. Miten saattoikaan ajatus sattua! Kun olisi vain saanut Heikinaron sijasta loikoa Kariluodon vieressä niin kuin ennen.

He olivat Kariluodon kanssa nukkuneet vierekkäin niin kauan kuin Ukkola jaksoi muistaa. Ei hän tiennyt, miten siihen ratkaisuun oli päädytty, mutta kovin oli ollut Ukkola tyytyväinen, kun vänrikki ja sittemmin luutnantti oli oikaissut puolijoukkueteltassa koipensa hänen kyljessään. Kai Ukkolan pojan viereen mahtuu? Nyökkäys ja tokihan herra vänrikki riitti ja lukemattomat yöt Ukkola oli tuijottanut Kariluodon niskaa, nenä hipoen niskakuoppaa. Sekin oli niin kaunis ja Luojan taidolla veistämä, että koski. Ukkola toivoi, ettei Kariluoto kuullut hänen kiihtynyttä hengitystään. Sydän ei vain lakannut tamppaamasta vaikka pikakiväärin takatus olisi hellittänyt jo tunteja sitten.

Joinakin öinä Kariluoto ponkaisi ylös hikisenä, herättäen Ukkolankin. Painajaisia se näki, se ei ollut ollenkaan tavatonta. Niitä näkivät kaikki, toiset useammin ja onnekkaat harvemmin. Noina öinä Kariluoto katseli tyhjin silmin istualtaan Ukkolaa, joka tuijotti takaisin hiljaisena. Ukkola olisi tahtonut kuiskata jotakin lohduttavaa, mutta ei kerta kaikkiaan osannut. Yleensä Kariluoto hieroi silmiään otsa kurtussa ja laskeutui takaisin makuulle, käänsi kylkeä ja yritti uudelleen nukahtaa. Ukkolaa harmitti tuolloin oma neuvottomuutensa. Matin ja kaksoset oli kotona rauhoittanut, kun oli vähän tukasta silittänyt, mutta eihän hän nyt oman joukkueensa johtajaa ollut uskaltanut alkaa paijaamaan! Aikansa Ukkola oli katsellut Kariluodon epätasaista hengitystä mikä viesti miehen hereillä olosta. Viimein hän oli rohjennut kuiskata: ”Kariluoto, ” ja puristanut miestä olkapäästä. ”Unia ne vaan on.” Kariluoto ei ollut katsonut Ukkolaa, mutta käsi olkapäällä oli selvästi rauhoittanut häntä ja hengitys oli hiljakseen muuttunut syväksi ja tasaiseksi. Sinä yönä Ukkolankin sydän oli viimein rauhoittunut. Aamulla Ukkola oli herännyt siihen, että oli miltei kaulaillut Kariluotoa.

Sitten oli tullut se yö, kun Ukkola oli havahtunut siihen, että jonkun käsi oli hapuillut hänen vyötäisiään. ”Mitä sä teet?!” Säpsähtäen hän oli tarttunut lujasti ranteeseen, jonka omistaja koitti vetää sitä takaisin. Ukkola oli kääntänyt kylkeä ja sydän oli miltei jättänyt lyönnin väliin, kun solakoiden sormien ja kauniiden kynsien omistaja oli selvinnyt. Kariluodon siniset silmät olivat killittäneet häntä kauhusta suurina teltan pimeyden läpi.

”Minä luulin…a-anteeksi. Pirun kylmä täällä,” Kariluoto supatti häpeissään, yrittäen kovasti kiskoa kättään itselleen. Kovin kovaa hän ei uskaltanut vetää, ettei olisi muita herättänyt. Siitä vasta olisi riemu revennyt. Ukkola ei vain hellittänyt, tuijotti ainostaan Kariluotoa suu auki. Puolijoukkueteltassa oli kuuma kuin rantasaunassa ja Ukkolankin otsa helmeili.

”En mä… anna olla siinä vaan, ” hän sai sanotuksi naama helottaen nyt muista syistä kuin teltan lämpötilasta ja irrotti viimein pyristelevästä kädestä. Nopeasti hän kääntyi jälleen kohti Heikinaroa, joka kuorsasi hänen vasemmalla puolellaan. Kariluodon hapuileva kämmen palasi Ukkolan vyötärölle ja Ukkola tarttui siihen uudelleen, nyt kevyesti. Hän tunsi, kuinka Kariluoto liikahti lähemmäksi häntä painaen vartalonsa kiinni Ukkolaan. Kuuma hengitys nosti hänen niskavillansa pystyyn. Kuinka hyvältä tuo kosketus tuntui. Tuota muistoa Ukkola vaali.

Kariluodolta kolmas paketti olikin. Ukkola oli tunnistanut sen heti osoitekortin kauniista käsialasta ja punaisesta vahvasta paperista, kun postipoika oli sen ojentanut. Kariluoto oli silloin tällöin saanut morsianehdokkaaltaan tuohon samaan paperiin käärittyjä salaisuuksia. Ukkola oli punastunut korviaan myöten ja mennyt sanattomaksi. Ihmeellistä pakettia (’Ukkolan muijalta’) olivat pojat tuijottaneet ahnaasti, mutta hän oli työntänyt sen manttelinsa alle ja parin Lampioisen piikin (’Helvetin pihtari’) jälkeen punainen paketti oli unohtunut. Ei Ukkola olisi uskaltanut pakettia poikien silmien alla avata, eikä siellä varmasti ollut mitään, mitä olisi muille voinut jakaa. Sormet vain syyhysivät päästä siihen käsiksi.

#tuntematon sotilas #otp;on siinä korviketta #kariluoto/ukkola

[tuotesuunnittelua]

Koulukäsityömuistot

Haastattelin mummuani, 84-vuotta. Viidennellä luokalla piti neuloa villasukat. Valkeasta lampaanvillasta ja niin pitkät, että ne ulottuivat nivusiin asti. Lanka oli paksua ja puikot olivat sellaiset, kun sattui löytymään. Silloin ei oltu niin tarkkoja siitä, ovatko ne juuri tietyn paksuiset. Mummu kutoi sukkiaan koko syksyn ja sai ne lopulta valmiiksi. Sukista tuli niin kankeat, että ne olisivat varmasti kävelleet itsestään. Mummu sanoikin, että ne olivat kuin huopaset. Hän ei osannut sanoa, että tuliko sukat koskaan käyttöön, mutta tekoprosessi ainakin jäi mieleen moneksi kymmeneksi vuodeksi. 

Seuraavana keväänä heidän piti ommella miesten paita. Ajatuksissa oli kaunis paita lahjaksi isälle, isä varmasti ilahtuisi. Mummu muisteli kuinka nappilistoja laittaessa toiselle puolelle tuli kapeampi lista kuin toiselle, vaikka listojen olisi pitänyt olla yhtä leveät. Opettaja oli neuvonut mummuani, että hänen äitinsä (eli minun isoisoäitini) voisi kotona näyttää, kuinka nappilistojen taitokset harsitaan käsin ja voisi siten harsia ne valmiiksi jo kotona. Tehtyään työtä käskettyä opettaja oli koulussa käskenyt hänet seuraavaksi ompelemaan tikit koneella. Tuohon aikaan ei suuremmin panostettu kunnon perehdytykseen, joten mummu ei tiennyt tuon taivaallista ompeleiden asetuksista ja tästä syystä kone oli ommellut todella lyhyttä ja tiukkaa tikkiä. Opettaja oli tokaissut mummulle: ”voi kuule, nää nappilistat on väärinpäin, pitää purkaa”. Lyhyttä ja tiukkaa ommelta on todella inhottava käsin purkaa, mutta mummu purki ompeleet. Purkamisen jälkeen hän lähti taas ompelemaan opettajan käskettyä ja taas ommel oli liian tiukkaa. Sinnikkäästi mummu lähti jälleen purkamaan ompeleita, mutta purettuaan 1 cm verran ommelta kankaaseen tuli reikä, jolloin mummu iski paidan pulpetille ja tokaisi ”minen tee tätä yhtään enempää” ja siihen jäi paidan teko. 

Tarina kertoo, että mummu sai tuolloin koulukäsityöstä todistukseen viitosen, mutta myöhemmin kansakoulussa kankaankudonnasta tuli 10, joten kaiketi suunta on vain ylöspäin.