#oma taide

[kukkahattumursu]

Lalo Salamanca Tony Dalton❤️‍🔥 First drawing of 2024!

Instagram

#tony dalton #lalo salamanca #breaking bad #brba #better call saul #bcs #bcs fanart #perkele #helvetti #vittu #saatana #paska #oma taide #art #artwork #my art #pencil drawing #pencil art #pencil #fan art #brbabcs #brba fanart

[sonjuponju]

näihin sit käytin kallisarvoista lyijyäni...

#MÄ TEIN SEN!! MÄ PIIRSIN HARRIN #mun piti hylätä mun oma tyyli tyystin ku se menee erittäin helposti sinne Uncanny Valleyyn ku piirtää oikeita ihmisiä #mut joo #muuten oisin pistäny nää mun taidetilille mut musta tuntuu et siinä on vaa paljo enemmän järkee pistää nää tänne #ku oon puhunu tääl muutenki harrista #taidetili on @skiespastels btw 😎👉👉 #sonjuponju #mainos harri #putous #putous 2023 #mursu #finnish #art #taide #sketch

[hiidenneiti]

Toisaalta. (P)å andra sidan. In Other Wor(l)ds (2013):

Mukava pieni lukuhetki. Yksisivuisia sarjakuvia tai "kuvatarinoita".

Lukuisat viittaukset eri kulttuurituotoksiin kirjallisuudesta muotoiluun tarjosivat pureskeltavaa aivoille.

Sympaattinen taide hivelee silmää. Tyylistä tuli hassusti mieleen Suomen taiteen kultakauden monumentit.

Jokainen kuva on varustettu lyhyellä kuvatekstillä, joista on suomen-, ruotsin- ja englanninkielinen versio. Käännökset olivat yllättävän iso osa teoksen viehätystä: uteliaana luin kaikki versiot nähdäkseni miten vitsit ja viittaukset on lokalisoitu, ja usein käännöksissä oli jokaisessa oma lystikäs oivalluksensa.

#toisaalta

[rennesairanenlove]

John Storm Montmartren kadut : Suzanne Valadonin elämä: "Hän ei näyttänyt olevan erityisen ihastunut maalaamisajatukseen. Aluksi hän ei tuntenut mitään mielenkiintoa taiteeseen. Taide oli naisia tai sairaita vanhoja miehiä kuten Degas´ta tai rampoja kuten Toulouse-Lautrecia varten. Maurice halusi mieluummin olla rauhassa, kuljeskella tai >>lukea>> tieteellisiä teoksia tai vasta keksimänsä ihanteen, Napoleonin, historiaa. Vain lopullinen uhkaus, että hänen oli joko ryhdyttävä maalaamaan tai muuten hänet suljettaisiin jälleen Sainte-Annen mielisairaalaan jatkuvaa hoitoa varten, sai hänet tarttumaan siveltimeen ja palettiin. Silloin tapahtui ihme. Suzanne opetti hänet maalaamaan. Muutamien kuukauden ajan hän antoi pojalleen joka päivä tunteja, joihin Maurice näytti suhtautuvan synkän välinpitämättömästi. Silloin kun Maurice ei ollut äitinsä seurassa, hän astuskeli huoneeseensa ikkunan ääressä leuka käsien varassa tuijottaen tuntikausia kukkulan juurella olevaa kylää ja sen yllä väreilevän valon leikkiä. Mitä hän näki? Kun Suzanne kysyi häneltä, hän vastasi, ettei tiennyt. Tieteelliset kirjat lakkasivat kiinnostamasta häntä, ja lyhytkin kävely puutarhassa näytti vaativan hänen kaiken voimansa. Sanoin kuvaamattoman väsyneesti ja vailla vakaumusta hän sitten alkoi maalata omasta aloitteestaan - panna värejä kankaalle melkein niin kuin ne olisivat matemaattisten lukujen jonoja ja sellaisissa suhteissa kuin hän ne sinisinä, vihreinä ja punaisina näki. Maurice käytti äidin hänelle valitsemaa palettia. Hänen ensimmäiset kömpelöt yrityksensä, raskas väriasteikko ja hänen karkeat siveltimenvetonsa väistyivät pian spontaanisen eloisuuden, selvyyden ja kiistattoman tekniikan hallitsemisen tieltä. Yllättävän lyhyessä hänestä oli tullut kokonaan oma herransa."

[vmku04]

Oma taidekäsitys

“Mikä on taiteen merkitys?”

Hyvin iso, ja mielestäni loppujen lopuksi turha kysymys. Mielestäni taiteella kokonaisuutena ei ole mitään tiettyä merkitystä, ja sellaisen etsiminen on turhaa. Taiteella on loppumattoman paljon merkityksiä, ja jokainen niistä riippuu täysin itse tekijästä tai katsojasta.

Minulle taide merkitsee sekä esteettisiä että tunteellisia kokemuksia. 

Käsitykseni siitä mitä voi laskea taiteeksi on aika laaja; mielestäni käsityö, hajuvedet ja muutkin ei-perinteiset taiteen muodot ovat yhtä arvokkaita kuin perinteinen taide.

Taiteen luojana taiteessa minulle on oleellista jonkinlainen katarsiksen tunne; haluan turhautua ja tuntea muitakin negatiivisia tunteita työskennellessäni, mutta haluan myös tuntea jonkinlaista tyydytystä kun työ on valmis.

Taiteen kokijana taas haluan että teos  aiheuttaa minussa jonkinlaisen reaktion - minkälaisen tahansa. Haluan että se saa minut ajattelemaan, muistelemaan tai kokemaan. 

Pidän melkein kaikista taidetehtävistä, mutta eniten nautin sellaisista jotka pakottavat minut tekemään jotain uutta. Myös jotkin rajoitukset työn suhteen ovat mielestäni tärkeitä, esim. se mitä tekniikkaa käytetään, aihe tai väripaletti. Rajat ovat rakkautta, ja niiden sisällä ajatteleminen auttaa keksimään uusia ideoita; vaikka se saattaa tuntua hieman nurinkuriselta

Ainoa kriteerini hyvälle taiteelle on se että se aiheuttaa jonkinlaisen reaktion.

Esimerkiksi Barnett Newmanin “Who’s Afraid of Red, Yellow, and Blue” on sarja hyvin pelkistettyjä maalauksia jotka aiheuttavat joidenkin ihmisten keskuudessa hyvin vahvaa vihan tunnetta niiden simppelin ulkonäön syystä, ja sarjan kolmatta maalausta on jopa koitettu turmella. (Maalauksien tekniikka ei ole muuten lainkaan simppeli, niiden pinnalla ei näy siveltimen jälkiä ja ne ovat upean kirkkaita. Maalauksen restaurointi oli hyvin haasteellista sen tekniikan vuoksi.) Mielestäni ne teokset ovat loistavia.

(tuhottu Who’s Afraid of Red, Yellow and Blue III)

Rakastan kaikkia käsityön muotoja, vaikka en ole niissä kummoinenkaan, ja lasken käsityön sääntönä mukaan taiteen käsitteeseen. Kaavojen luominen, kankaan kutominen, ompeleminen ja kaikki muut käsityön luomiseen liittyvät asiat ovat mielestäni upeita. Pidän erityisesti erilaisista kudotuista tekstiileistä (esim. matot, ryijyt) ja kansanpuvuista, myös muoti ylipäätänsä kiinnostaa minua paljon.

(Azerbaijanilainen matto 1900-luvun alusta)

(Kihnun naisia, ja muutama miesten puku taustalla)

(Simone Rocha,  kevät/kesä 2021 ready-to-wear)

Mielestäni se että en tykkää jostain ei tee sitä huonoksi taiteeksi, mielestäni monet asiat joista en pidä ovat loistavaa taidetta. En nauti rokokoosta sääntönä, mutta näen ja tajuan sen arvon.

On myös sellaisia asioita joista en pidä ja jotka lasken huonoksi taiteeksi, vaikka en haluaisi laskea mitään huonoksi taiteeksi. En siedä Jeff Koonsin teoksia, enkä kykene laskemaan niitä hyväksi taiteeksi. Ne tuntuvat mielestäni sieluttomilta, usein merkityksettömiltä, ja ne ovat hyviä esimerkkejä asioista jotka ovat mielestäni huonosti taiteen maailmassa. Samaan kategoriaan kuuluvat Anish Kapoor ja Corporate Memphis tyylisuuntauksena.

Mielestäni taiteessa on tärkeintä että se luo joko sen tekijälle tai sen katsojalle jonkun tietyn reaktion.

Minua kiinnostavat myös taidetta ympäröivät kontekstit kuten tekijä, aika, paikka ja niin edelleen.

[leftkidnightmare]

Toisen tapaamisen muistio

Lukupiirin tapaaminen 27.9.2022 Muoto ja sisältö

Paikka: Elinan asunto, klo: 10-12

Piirin jäsenet: Elina (puheenjohtaja), Siiri, Saaga, Kim, Heidi (kirjuri)

Kokoonnuimme toiseen lukupiiri tapaamiseen Elinan asunnolla, 27.9. Puheenjohtaja aloitti keskustelun sujuvasti tuomalla esiin termistöä, joita artikkeleissa käytettiin. Puheenaiheeksi nousi auteur-termi, joka tarkoittaa tekijää/taiteilijaa, jonka henkilökohtainen työn jälki näkyy hyvin jokaisessa projektissa riippumatta siitä, kuinka suuri ryhmä projektissa on ollut mukana. Elina avasi termiä käyttäen esimerkkinä elokuva ohjaajia kuten Aki Kaurismäki, joka ohjaamisen lisäksi myös usein tuottaa ja käsikirjoittaa elokuvansa, jonka seurauksena hänen elokuvansa ovat hyvin tunnistettavia sekä persoonallisia. Tämä auttoi esimerkiksi minua ymmärtämään ja muistamaan helpommin, mitä auteur -sanalla tarkoitetaan.

Keskustelimme nopeahkosti myös siitä, miten historian kautta tekijyys on näkynyt erilaisissa teoksissa. Esimerkiksi taideteoksien tekijöitä ei olla aina huomioitu samalla tavalla kuin nykyään, jolloin tekijöitä usein ei kirjattu ylös tai tiedetty. Elina nosti esiin myös sen, kuinka elokuva ohjaajille on ennen annettu valmiiksi elokuvaprojektit, kun taas nykyään he itse pystyvät valita ne. Tämä toi hieman historiallista näkökulmaa auteur -keskusteluun. 

Lähdimme sitten pohtimaan, miten auteur ajattelu voidaan yhdistää graafiseen suunnitteluun ja kannattaako graafisesssa suunnittelussa juuri näkyä oma jälki vai onko oleellisempaa mukautua projekteihin ja luoda niinsanotusti ”monipuolisempaa” uraa. Ensimmäisenä ajatuksena kaikilla ryhmän jäsenillä nousi kysymys siitä, miksi tällaisesta kannattaisi edes väitellä. Eikö graafisella suunnittelijalla ole vapautta itse päättää, kuinka paljon käyttää omaa tyyliään uransa aikana ja milloin tekee kokeellisempia tai yksinkertaisempia projekteja?

Huomasimme myös, että Toornin ja Crouwelin debaatti tuntui melko vanhentuneelta. Nykyään graafisia suunnittelijoita on niin monenlaisia ja jokainen voi itse päättää omasta työtavastaan. Lisäksi jokainen projekti on erilainen eikä graafisen suunnittelun rajat tai säännöt ole enään niin näkyviä. Pohdeimme myös tekstissä näkyvää suhtautumista teknologiaan ja miten paljon sekin eroaa nykypäivästä. Tekstissä väitettiin, että teknologian avulla tehdyt projektit ovat liian helppoja ja samantyylisiä keskenään. Tämä ei enään ole pätevä argumentti teknologian ollessa hyvin suuri osa taiteen ja suunnittelun luomisprosessia. Toisaalta muistimme myös, että on yhäkin ihmisiä, joiden mielestä digitaide ei ole yhtä arvokasta kuin perinteinen taide, mutta siltikään aihe ei enään ole yhtä oleellinen kuin tekstissä olevan debaatin aikana.  

Olimme kaikki melko yksimielisiä siitä, että debaatti tuntui olevan olemassa vain väittelemisen ilon takia. Toisaalta esimerkiksi koulussa on usein noussut esille keskustelu omasta tyylistä, eli tavallaan aiheen pohtiminen on meille ajankohtaista, mutta väitteleminen siitä, mikä on oikea tapa ikään kuin olla graafinen suunnittelija, on turha. 

Pohdeimme myös graafisen suunnittelijan identiteettiä ja miten esimerkiksi oman tyylin rakentaminen ja taitelija käsite vaikuttavat siihen. Puheenaiheeksi nousi esimerkiksi nykyään hyvin pinnalla olevat tyylisuunnat esimerkiksi kuvittamisessa ja kuinka paljon niiden tekijät voivat rakentaa omanlaistaan identiteettiä. 

Keskustelimme myös Toornin luomasta kalenterista, jossa hänellä oli melko kokeellinen ote ja joka Crouwellin mielestä ei voi kantaa eksperimentaalista tarkoitusta, sillä kalenterin suurin tarkoitus on vain yksinkertaisesti näyttää aikaa. Tämä sai meidät kyseenalaistamaan Crouwelin mielipitetiä, sekä pohtimaan sitä, miksi graafinen suunnittelija ei voisi kyseistä kalenteria tehdä. Miksi graafikko ei voisi luoda asioita niin sanotusti taiteen kautta? Pohdeimme, että graafinen suunnittelija on ikään kuin sateenvarjotermi; vaikka graafikko tekee taidetta, ei se poista graafisen suunnittelun elementtiä. 

Lisäksi pohdeimme, miksi useimmille ihmisille on täysin ymmärrettävää, jos henkilö on esimerkiksi kirjastotäti sekä sairaanhoitaja samaan aikaan, mutta samaan aikaan on vaikea erotella graafikkoa sekä taiteilijaa keskenään. Helpostihan yksi ihminen voisi olla kumpaakin, mutta tällöin usein ajatellaan vain yhtä tai toista. 

Seuraavaksi aloimme pohtimaan omaa sitä, kuinka niin sanotusti ”auteurina” näemme itsemme omilla tulevilla urillamme. Esille nousi esimerkiksi se, kuinka haastavaa freelancerina on toteuttaa täysin omanlaista näkemystä ja luoda hyvin tunnistettavaa työtä. Etenkin aluksi on hankalaa tavoitella auteur asemaa, sillä ei tekijä välttämättä pääse itse valitsemaan, millaisia töitä saa vastaan ja kuinka paljon hän itse on päätösvallassa missäkin projektissa. 

Loppujen lopuksi lukupiirin yleinen mielipide Toornin ja Crouwelin väittelystä oli se, että aiheesta oltiin ikään kuin tekemällä tehty ongelma, ja väittely tuntui olevan vain provosoimisen ilosta tehty. Lisäksi olimme kaikki sitä mieltä, että väittely tuntui vanhanaikaiselta ja nykyään tulisi varmasti hyvin erilaista keskustelua aiheesta, kun huomioon ottaa esimerkiksi sosiaalisen median. 

Siirryimme keskustelemaan Designer as author – tekstistä, jonka pohjalta lähdimme pohtimaan, pitääkö graafisen suunnittelijan aina olla samaa mieltä töiden kanssa, joita hän saa. Pohdeimme tätä yhä auteur – näkökulmasta, jossa oman taiteilijuuden ja identiteetin toteuttaminen töissä on merkittävää. Kuinka mielellään kukaan graafikko haluaisi tehdä esimerkiksi poliittisen puolueen mainoksia, joiden arvojen kanssa hän on täysin eri mieltä tai vastustaa. 

Pohdeimme myös sitä, voiko katsoja luomaan hyvää mielipidettä jostain teoksesta ilman, että tietää mitä tekijä on itse ajatellut. Totesimme, että kysymys riippuu hyvin paljon taiteilijasta ja vaikka samaan aikaan on hyvä tietää taiteilijan tarkoitukset ja lähtökohdat, on taiteen kokeminen kuitenkin melko henkilökohtainen asia. Tämän takia olimme jälleen yhtä mieltä siitä, että tästäkin tuntuu olevan hieman turhaa lähteä argumentoimaan suuntaan tai toiseen.

Keskustelun aihe siirtyi seuraavaksi sen pohtimiseen, mikä oikeastaan on graafikkona merkityksellistä. Jos töitä saa useimmiten muilta tahoilta, on merkityksellisyyden löytäminen hieman haastavaa. Usein graafinen suunnittelu on projektin viimeisiä osia ja graafikko itse ei ole päätösvallassa projektin muissa osissa. Ovatko periaatteessa opinnäytetyö sekä omat projektit ainoita merkityksellisiä graafikon töitä, koska hän saa silloin päättää kaikesta? Yksi keino merkityksellisyyteen, joka tuli esille on omat kollektiivit, kuten esimerkiksi Zelda -nettizine. 

Pohdeimme myös, että olisi hienoa jos olisi olemassa esimerkiksi agentuuri, jossa kaikki tekijät jakaisivat samat arvot, jonka kautta graafikot voisivat tehdä töitä helposti omien arvojen mukaisesti.

Lopuksi totesimme vielä, että teksteissä on paljon vanhentuneita debaatteja jotka tuntuvat olevan melkein turhaan provosoivia. Pidämme auteur -asemaa tavoiteltavana asiana, jota kuitenkin on hankala lähteä tavoittelemaan, kun taas samaan aikaan niin sanotusti tavanomainen suunnittelu on myös tärkeää.  Oman auteur -aseman voi saavuttaa hiljalleen asioita tekemällä. 

[pantomeemitaiteilija]

Näin penkkareiden kunniaks heitän tänne mun, @fisutikut :n ja muutaman muun värkkäämän rekkakyltin

#lukio #vittu #perkele #penkkarit #suomi tumblr #suomi paskaa #koulu #hktl #torkkeli #oma taide #penkkarikyltti

[rasvauikku]

Kevät tuli

Kuovit ovat palanneet

#Oma taide #My art #Lammio #Luutnantti lammio #Tuntematon sotilas #Tuntematon1955 #Tuntsa #Luutnantti-kuovi #Henrik the kultapoika

[unirytmihairio]

Siitä on aivan liian pitkä aika kun viimeksi postasin omaa taidetta, olkaatte hyvät.

#oma taide #taide #yksisarvinen #tässä meni 4 tuntia

[b-galleria]

Salla Kemppi: Muodonmuutoksia B-gallerian Projektitila 31.3.–17.4.2022

Muodonmuutoksia -näyttely koostuu esinekollaasi- ja tekstiiliveistoksista.

“Veistosten tekeminen on minulle meditatiivinen prosessi ja teokset rakentuvat intuitiivisesti pieni osa kerrallaan. Inspiroidun väreistä ja järjettömyydestä.

Näyttelyn veistokset ovat hetkien ja tunteiden materiaalisia tiivistymiä, maailmanlopun taide-eliöitä. Ne koostuvat erilaisista pienistä esineistä joilla jokaisella on oma tarinansa. Teosten materiaalit ovat saatuja, löydettyjä ja käytettyjä tavaroita, joita olen yhdistellyt toisiinsa mm. virkkaamalla ja ompelemalla.

Suhteeni objektien luomiseen on ristiriitainen, joten olen halunnut luoda käytetyille esineille uuden elämän veistosten muodossa.”

Salla Kemppi (s.1993) opiskelee tällä hetkellä kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiassa.

Lisätietoja:

sallakemppi1(at)gmail.com

https://www.instagram.com/salla.kemppi/ 

[kukkahattumursu]

Joonas Saartamo, eli Yrjö Lahtinen Tuntemattomasta sotilaasta (2017)🤌 ihanan suolainen.

instagram

#art #artwork #my art #pencil #pencil drawing #oma taide #tuntematon2017 #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon sotilas #tuntematontonttu #tuntematontonttu2023 #lahtinen #yrjö lahtinen #joona saartamo #paska #perkele #vittu #saatana #helvetti

[jannamuoviampari]

Arvostelu: Hopeanuoli (Manga) Osa 1

Ajattelin nyt vihdoinkin kirjoittaa kunnollisen arvostelun Ginga-sarjasta, nyt kun on hiihtoloman takia aikaa lukea ainakin osa sarjasta läpi.

Olen jo pitkään ollut Hopeanuoli-fani, ja niinkuin monen suomalaisen nuoren tapaan, oma fanitukseni on saanut alkunsa lapsuudesta. Vaikkei minulla ole suoria muistikuvia animen katsomisesta, uskon silti että animen väkivaltaisuus ja verisyys jäi mieleen pienelle tytölle. Traumoista on ennenkin tullut minulle kiinnostuksen kohteita (esimerkkeinä Muumien Mörkö, alkuperäinen Godzilla-leffa ja monet muut), joten Hopeanuolikaan ei jäänyt minulta huomiotta.

Hopsu-fanitukseni oli parhaillaan Hopeanuoli-foorumeille, nykyään Kaksoisolaan, liittymisen jälkeen. Animea ja AMV:tä tuli katsottua miltei joka päivä, fanitarinoita kirjoiteltua ja koirasarjiksia piirrettyä. Tosin pian Hopsusta itsestään tuli vain taka-alalla oleva kiinnostuksen kohde kun tutustuin joihinkin foorumin käyttäjiin ja aloitimme omat tarinamme ja ropemme omilla hahmoilla. Hopeanuoli jäi taka-alalle kunnes Mangaa alettiin julkaista suomessa. Keräilijänä minunhan tuli saada ne kaikki. Tästä huolimatta muutama Hopsu jäi kaupan hyllylle, mutta kiitos kirjastokortin, voin antaa koko sarjalle aikani.

Joten. Näissä arvosteluissa puhun enimmäkseen kolmesta asiasta: Taiteesta, tarinasta ja hahmoista. Joidenkin sarjojen pituuden vuoksi joitain aiheita voi jäädä taka-alalle, mutta otan kantaa asioihin jotka minua itseäni jollain tavalla koskettavat.

Tähän alkuun voinkin kysyä itseltäni: onko Hopeanuoli oikeasti niin hyvä kuin luulin?

(Huom! Kuvissa on erinäiset kuvaukset jotka eivät välttämättä toimi mobiiliversiossa! Arvostelu tulee lukea blogisivullani jotta ne näkyvät!)

Taide

Hopeanuolesta näkee selvästi olevan Takahashin ensimmäinen Ginga-sarja. Koirat näyttävät aivan erilaisilta sarjan alussa kuin miltä ne näyttävät mm Orionissa. Lisäksi joidenkin hahmojen ulkonäkö muuttuu aika dramaattisesti osien välillä. Esim. Ginin arvet vaihtavat paikkaa jonkin verran, ja John piirretään muutamassa ensimmäisessä luvussa oudon realistisesti muihin koiriin verraten. Kun villikoirat esitellään ensi kerran, nekin näyttävät aivan erilaisilta kuin miltä sarjan lopussa, etenkin Cross.

Myös sarjan keskiosissa hahmojen ulkonäkö saattaa muuttua, kuten Kurojaki, jolla ei ensiesiintymisellään ole kuvioitaan tai kaulapantaa. Koiran puheesta saisi sen mielikuvan että kyseessä todella on Kurojaki, mutta muuten se näyttää tavalliselta Koga (Kirjoitetaan oikein Kouga, mutta olen vanhan koulukunnan Hopsufani, ja minulle ne tulevat aina olemaan Koga, Ohu, Mel jne)-koiralta. Nämä ulkonäkömuutokset eivät loppupeleissä hirveästi haittaa, mutta alussa ne hieman ihmetyttävät. Takahashi on kuitenkin tätä sarjaa tehdessään vielä suht nuori mangaka, joten tyylin muutokset kuuluvat asiaan. Itsekin saatan silloin tällöin unohtaa hahmojen ulkonäköpiirteitä tai uutta hahmoa piirtäessä se ei ole vielä hioutunut omannäköisekseen. Mutta kun kyseessä on rahalla ostettava tuote, toivoisi siltä edes jonkinlaista yhtenäisyyttä ja laadunvalvontaa.

Takahashin taide on kuitenkin ollut aina hienoa katsottavaa. Ainoa asia mikä jossain tappelu kohtauksissa häiritsee on ylenpalttinen viivojen käyttö mikä sekoittaa muutenkin lukihäiriöisen pasmat jo entuudestaan.

Tarina

Kaikki tietävät Hopeanuolen tarinan, joten en ala sitä tässä kertomaan. Huomattavaa kuitenkin on miten sarjan tyyli vaihtuu parin osan jälkeen drastisesti. Mikä alussa vaikuttaa pojan ja hänen koiransa väliseltä seikkailulta kostaa koiran isän kuolema, muuttuukin yhtäkkiä koirien väliseksi sota draamaksi. Alussa vaikuttaa todellakin siltä että sarjan päähenkilönä olisivat Daisuke ja Gin, ja toisessa osassa painotetaan miten koiran ja metsästäjän välillä tulee olla tiukka side, ja että Ginillä ja Daisukella tämä side on jo vahva. Mutta koska sarja ei ottanut tuulta siipiensä alle, päätti Takahashi laittaa koirat puhumaan keskenään. Tämä nosti Hopeanuolen suosion taivaisiin, sillä kukapa ei puhuvista koirista pitäisi? Daisuke jää taka-alle Hopsussa miltei julmasti eikä esiinny kuin muutamia kertoja tarinan aikana. Tämä koiran ja pojan välinen side näyttää sittenkin olleen täysin turha tarinan jatkuessa. Gin mainitsee Benizakuralle että hän jätti insäntänsä jottei tälle kävisi huonosti, mutta todellisuudessa Takahashin sarja sai suurempaa innostusta kun koirat puhuivat keskenään, eikö Daisukella enää ollut paikkaa tarinassa. Olisiko tarina voinut silti toimia? Takahashin myöhemmässä sarjassa, Taistelukoira Zerossa, se ainakin toteutuu ihan hyvin. Mutta Zero ei olekaan yhtä tunnettu sarja kuin kaikki Gingat yhteensä. Vaikka on selvää että Zero on ulkonäöltään hyvin samanlainen kuin Gin hopeisine turkkeineen ja suurine silmineen ja Makoto on hyvin Daisuken näköinen. Lieneekö Takahashi halunnut kokeilla miten Ginin ja Daisuken tarina olisi mennyt, mutta muutti karhunkaadon koiratappeluiksi ja karhukoiran sudeksi. Daisuken taustalle jääminen tuntuu väkinäiseltä ja vähän laiskalta. Ei niin itsepäinen poika kuin Daisuke jättäisi etsimättä koiraansa tämän kadottua.

Hopeanuolessa on näin ollen kolme tarinaa; Ginin elämä ihmisten parissa, Ginin elämä villikoirana, ja susi-saaga. Vaikka sanotaan että koirat eivät ala puhumaan kuin vasta kolmannessa osassa, ne vaihtavat muutamia sanoja tai ajatuksia keskenään jo ensimmäisessäkin.

Arvostelu jatkuu osassa 2!

#ämpäri arvostelee #ämpäri puhuu #hopeanuoli #manga #gng #arvostelu

[kiitoskiitos]

Pieni tarinaprojekti minkä tein yhdessä päivässä ja lähetin aamuyöllä äidinkielen opettajalle. Pitäkää tätä beta versiona, sillä tän idean tuun vielä toteuttaa paremmin.

#sorry this is only for my finnish followers because I'm not completely happy with this thing yet. #and this is just the beta version i did in a day and sent to my literature teacher. #original story #fantasy #oma tekele #suomi #suomalainen taide #lastenkirja

[analyyttinenpalaverikerho]

1. Suunnitelijan roolit

Teksti 1:

The Man in the Middle

(C. Wright Mills, 1958)

Millsin teksti kuvailee nimensä mukaisesti suunnittelijaa kahden alan välisenä toimijana: suunnittelijan taide on tuotu osaksi kapitalistista ekonomiaa.

Heti tekstin alussa tehdään selväksi, ettei kirjoittaja ole itse suunnittelija, vaan analysoi heidän ongelmiaan ulkopuolisen silmin. Tähän nähden Mills esittää asiansa aika itsevarmasti.

Teksti maalaa masentavan kuvan maailmasta, jossa suunnittelija on kapitalistisen koneiston orja, ja kuluttaja uskoo sokeasti kaiken, mitä hänelle syötetään.

Haluaisin vastustaa tätä kantaa, mutta ainakin tietynlainen koneiston orja -ajatusmallin hyväksyntä vaikuttaa melko yleiseltä. Erään (suhteellisen edistyksellisen) kuvitusagentuurin edustaja vastasi kysymykseen työtarjousten valinnasta eettisyyden perusteella näin: täytyy osata erottaa ammattipersoona siviilipersoonasta. Suunnittelijan siis täytyy noudattaa kapitalistisen koneiston toiveita, jos haluaa elättää itsensä. Jos sinä et tee kokolihapihville mainosta, niin joku muu tekee.

Kritiikki suunnittelijoiden vapaudenpuutteesta tuntuu silti hiukan absurdilta – maailmassa, jossa jokaisen täytyy elättää itsensä, on suunnittelijoilla varmasti paljon keskivertoa paremmat mahdollisuudet tehdä valintoja omatoimisesti. Mills tosin myöntää tekstin loppupuolella kuvailleensa pahinta mahdollista tilannetta, ja anarkistina tunnetun kirjailijan kritiikki kohdistuu ehkä enemmän kapitalismiin, kuin sen alla toimiviin yksilöihin.

Mills puhuu myös keinotekoisesta turhuudesta, joka on suora seuraus ylikehittyneelle yhteiskunnalle. Tuotteet suunnitellaan siten, että ne kuluvat nopeasti; joko koska ne fyysisesti kuluvat käyttökelvottomiksi, tai koska ne menevät pois muodista ja asettavat kuluneen tuotteen omistajan häpeän kohteeksi. Suunnittelijan tehtävänä on Millsin mukaan tehdä tuotteista paremmin myyviä, itse tuotteiden parantaminen on toissijaista. Tämäkin pahimman mahdollisen tilanteen kuvailu tuntuu lähinnä masentavalta ja johtaa samanlaiseen turhautumisen tunteeseen, kuin monet aiemmat tekstit, joita graafisen suunnittelun alasta on tullut luettua.

Täytyykin siis kahta kovemmin pitää mielessä, että 1. tuotteiden myytävyyden parantaminen ja tuotteiden laadun parantaminen eivät sulje toisiaan pois. Visuaalisen viestinnän muotoilussa päämääränä lienee harvoin itse lopullisen tuotteen luominen, ja useammin sen markkinointi. Onneksemme voimme tehdä omia moraalisia päätöksiämme, ja tehdä laadukkaista ja eettiseksi kokemistamme tuotteista ja palveluista paremmin myyviä.

Ratkaisuksi suunnittelijan ongelmiin annetaan käsityötaito omana arvonaan: se edustaa luovan työn vapautta – itsenäistä käsityöläistä, joka tekee työtään tuotteen ja tekoprosessin vuoksi, ei vaikkapa kaupallisista syistä. Käsityöläisen työ ja arki ovat toisistaan erottamattomia, ja tekijän arvot välittyvät hänen työssään.

Ainakin itse haaveilen Millsin kuvailemasta käsityöläisyydestä. Aiemmin mainitun agentuurin kanta työn ja siviilielämän erottamisesta tuntuisi itselleni kohtuuttomalta, olenhan luovalla alalla ennen kaikkea toteuttamassa itseäni (ja sitä kautta omia arvojani).

Kysymyksiä: -Onko olemassa ei-kaupallista suunnittelua? -Pelastuuko suunnittelija kaupallisuudelta tekemällä käsityöstä arvon itsessään?

Teksti 2: 

Messy History vs. Neat History: Toward an Expanded View on Women in Graphic Design (Martha Scotford, 1994)

Martha Scotford on opiskellut taidehistoriaa ja graafista suunnittelua sekä toiminut graafisen suunnittelun opettajana Pohjois-Carolinan School of Design -yliopistossa. Millsin sosiologin näkökulman sijaan toinen teksti on siis kirjoitettu alan sisäisestä näkökulmasta.

Teksti käsittelee naisen roolia graafisen suunnittelun alalla, ja miten eroavat kokemukset eri sukupuolten (tässä nainen ja mies) edustajilla on alasta. Naiset ovat aina olleet tekijöitä suunnittelun historian aikana, mutta miesten osuus on huomattavan yliedustettu. Patriarkaalinen yhteiskunta on rajoittanut naisten mahdollisuuksia ja tuotoksia alalla, samalla kun miesten tuotoksia ja yleisemmin miesten harjoittamaa suunnittelun tyylisuuntaa on tuettu.

Scotford kuvailee hallitsevaa miesvoittoista historiankuvausta termillä ”Neat History”: sellainen kuvaus alasta, joka korostaa (lähtökohtaisesti mies-) yksilön merkitystä, perinteistä asiakas-suunnittelija-asetelmaa sekä laitostaidetta. Yleisesti ns. status quon ylläpitäminen nähdään hyvänä asiana, ja tämä historiankerronta on palvellut valkoista, koulutettua miestä hyvin.  

Naisten ulosjättämisestä kertoo myös Philip Meggsin tunnettu A History of Graphic Design -kirja, jota käytetään laajalti opetusmateriaalina. Teos esittelee satoja miessuunnittelijoita, mutta mainitsi vain viisitoista, joista yhdeksää käsiteltiin tarkemmin (uudemmassa painoksessa 31, joista 23 oli tarkemmassa käsittelyssä).

Vastakohdaksi asetetaan ”Messy history”: erilaisten, yhteistyötä tekevien suunnittelijoiden työtä pienissä määrissä pienemmille, paikallisille toimijoille. Lähihistoriassakin selkeästi vähemmän koulutettujen (paljolti yhteiskunnallisten tekijöiden takia) naisten tekemä taide vastaa Meggsin mukaan paremmin tätä sotkuista historiankerrontaa.

On sinänsä helppoa perustella tällaisen orgaanisen ja vähemmän kaupallisen suunnittelun väheksyntä pelkkänä Millsinkin kritisoiman kapitalistisen yhteiskunnan vaikutuksena: suuret markkinointityöt nähdään tärkeämpinä tekijöinä suuressa markkinatalousmaailmassa. Kapitalismin erottaminen patriarkaatista on kuitenkin mahdotonta, ja se herättääkin kysymyksen: kuinka keinotekoista kaupallinen, koulutettujen (mies)suunnittelijoiden tekemän suunnittelutyön ihannointi on?

Millsin kuvailema täydellinen käsityöläissuunnittelija vastaakin paremmin tätä sotkuisen historian vaiettua naissuunnittelijaa: tekijää, jonka työt ovat kokeilevia ja omaa ajatusmaailmaa vastaavia. Hänen tekistinsä tosin tuntuu kuvaavan miessuunnittelijan maailmaa – tekstin ainoa feminiininen pronominikin viittaa kuluttajaan. Naissuunnittelijan on Millsin aikana ollut mahdotonta erottaa yksityiselämänsä työstään, kun taas miehellä näiden erottaminen on ollut kaukainen ihanne. Naispuolisen suunnittelijan työn arvioinnissa otetaan heti huomioon miespuolisen kumppanin vaikutus, mutta miessuunnittelijoita pidetään itsenäisinä luovina neroina.

Nykytilanne tuntuu kuitenkin onneksi tasavertaisemmalta, ja Meggsinkin teksti näyttäytyy itselleni hieman kauhukuvamaisena. En toisaalta ole nainen, joten näkökulmani ei välttämättä ole täysin realistinen, mutta esimerkiksi oma visuaalisen viestinnän muotoilun linjamme on naisvoittoinen. Myös vaikkapa Grafian työntekijöistä valtaosa on naisia. Graafisen suunnittelun ala siis on päässyt ainakin jossain määrin pakoon patriarkaalista menneisyyttään.

Kysymyksiä: -Miten sukupuolijakauma näkyy nykypäivän suunnittelutyössä? Onko sellaista olemassa enää? -Onko ”sotkuinen” suunnittelutyö vastaus Millsin esittämiin haasteisiin?

(Puheenjohtajana Touko Miikkulainen)

[eetupellonpaa]

Review of Uleåborg Festival Of Psychedelia, Tukikohta, Oulu 13th-14th Jul 2018 (in Finnish)

(Poster by Petri Saarela)

Mietin jääkö loputon bändikuvien sometulitus vailla kommentteja jotenkin etäiseksi. Aikanaan hämymusiikista kirjoiteltuani koin tällaisen journalismin enimmäkseen olevan sosiaalisen ja taiteellisen kokemuksen kannalta joko toissijaista yksityiskohtien analysointia taikka subjektiivisempaa jälkiprosessointia, henkisestä taikka konkreettisesta perspektiivistä kirjoittajansa mukaan. Näissä valokuvissa ja niistä myöhemmin liikkeelle lähteneissä sekatekniikkatöissäni pääsen mielestäni pureutumaan jälkimmäiseen kiinnostavammalla tavalla kuin pseudoälykkäissä analyyseissa. Omakohtainen kokemus tapahtumasta on kuitenkin paljon enemmän kuin bändit, suoritukset ja puitteet, summaten sosiaaliset tapahtumat eri tasoilla koettuihin oivalluksiin. Vuosi vuodelta tuo jonkinlainen keikkojentakainen todellisuus alkaa aueta edessäni, ja tuntuu olevan osa parantavaa voimaa jonka kautta olen kyennyt kasvamaan ihmisenä. Tällaiset aiheet menevät mielestäni turhan intiimeiksi kirjoitella lehtiin tai blogeihin; Viimeisistä Colossus-lehden numeroista voi bongata tätä rajaa hipovia keikka-arvosteluita, joissa olen ehkä sisäisen prosessoinnin mausteeksi onnistunut kirjoittamaan sanan muutaman jopa bändeistäkin.

Kaaoszinessä julkaistiin aika hieno perinteisempi arvio vuoden 2018 UFOPista, jonka suosittelen lukemaan. Artikkelista paljastui vaikeus “suorittaa” kaikki bändit tiukkojen aikataulujen myötä. Parin vuoden takaa tuolla tavoin kaikki bändit niitillä katsoneena ja valokuvanneena huomasin vastaanottokykyni rajojen tulevan vastaan. En yksinkertaisesti pysty tsekkaamaan näin isoa ohjelmatarjontaa putkeen ja olemaan jotenkin keikoilla taajuuksissa läsnä. Esimerkiksi omiin vakiintuneisiin suosikkibändeihini kuuluvan Kairon; IRSE!:n keikan jälkeen en jaksanut enää tarkistaa viimeisiä pääesiintyjiä. Upeassa keikkajulisteessa mainitut kaikki esiintyjät olivat varmasti laadukkaita. Jonain nostona itselle uusista tuttavuuksista mainitsisin Malamujérin, jonka hartaasta ja raskaasta tulituksesta tuli jotenkin mieleen visio menneestä. Muistossa maistelin vielä vanhemmillani asuessa olvijuomia, uppoutuen Johann Sebastian Bachin vokaalikantaattien ylevöittäviin harmoniakatedraaleihin – mikä sielun rauha ja diviininen eksistentalistinen harmonioiden siunaus – miten epämääräinen assosiaatio psykedeelisen stoner rockin ja barokkikirkkomusiikin välillä.

Useat näkemäni esitykset jotka eivät uhrautuneet lepotaukoihin olivat totutun mukavuusalueeni sisällä. Koin aikanaan halun irtaantua tuosta tottumuksen kehästä, ja pyrkiä kohtaamaan oman kulttuurini vankina ilmaisutaiteen lähteistä todellinen ihminen omien mielihalujeni sijaan. Oivallus syntyi kohtauksesta David Attenboroughin “Tribal Eye” sarjasta. Eräässä sen jaksossa antropologi Edmund Snow Carpenter antoi tyylikkään täyslaidallisen 1940–50 -luvuilla Eskimoiden ja länkkäreiden vuorovaikutuksen yhteydessä Inuiittien veistos- ja traditiokulttuurin tuhoutumisen logiikasta. Kun Eskimot omasta tahdostaan luopuivat perinteistään luodakseen jotain länsimaista ostajaa esteettisesti miellyttävää myyntiartikkelia, perinneveistosten sijaan valaan luista alkoi irrota kaupaksikäyvää siloteltua rihkamaa rujon primitivismin sijaan. Suosittelen lämpimästi tuota sarjaa, jossa Carpenterin päätelmän ydin meni vapaasti suomenettuna jotenkin näin: “On äärimäinen nöyryytys vaatia ihmistä olemaan jotain muuta kuin aito oma itsensä. Kannamme haluttomuutta kohdata lähimmäisiä heidän omilla ehdoillaan. Vaadimme toisia muuttumaan meidän kaltaiseksemme, konsumeristisiksi kuluttajiksi itse luomillemme talousmarkkinoille. Kieltäydymme kollektiivisesti sulkemasta heitä syleilyymme erilaisina, maailmanjärjestyksestämme poikkeavina yksiöinä. Minkäänlaista todellista rinnakkaiseloa ihmisten kesken ei täten ole olemassa. Taide, erityisesti itselle mahdollisimman vieras taide muuttuu kiinnostavaksi, kun se pakottaa kokijansa ulos omasta identiteetistään. Se haastaa, eikä vahvista aiempia näkemyksiämme taikka vakaumuksiamme. Tämä kokemus voi olla erittäin tuskallinen, kun joudumme kohtaamaan asioita valitsemamme identiteetin ulkopuolelta. Ja juuri tämä on todellista sivistystä. Eikä tämä ilmiö rajoitu taiteen kokemiseen, vaan on myös kaikkien ihmissuhteiden toimivuuden ydin.”

Lopulta olemme kuitenkin kaikki omien kokemustemme vankeja, imiessämme äidinmaidosta ympäröivän kulttuurimme. Edelläkuvattua Carpenterin näkemystä on kuitenkin mielestäni hyvä pohtia, ja jos sitä miltään osin uskoo, lienee myös hyödyllistä ymmärtää se ideaalina oivalluksena ihmisyyden lainalaisuudesta, jota on absoluuttiisesti haasteellista toteuttaa. Esimerkkinä kulttuuriperimästä; Reaalikokemuksen tasolla omaa kansanmusiikkiani ovat Anttilasta 90-luvun alussa ostetut Uriah Heepin ja Yesin LP:t, ei esikrististillinen muinaissuomalaisten musiikkiperinne, mihin vasta myöhemmin uuspakanallisiin ilmiöihin tutustuneena olen törmännyt. Tuon kärjistetyn raamin sisältä tulisi muistaa olla myös itselleen armollinen.

Tuon perinteisen viitekehyksen ulkopuolelta itselleni ehkä vaikuttavin kokemus vuoden 2018 UFOPissa oli lauantain avannut Corridoors of Sound Collectiven audiovisuaalinen improvisaatio, josta lääpin kuvia profiilisivulleni tuonne alaspäin hartaalla pieteetillä. Esitykseen liittyi modernin tanssin kanssa flirttailevaa performanssia, johon uppoutuessa avoimet äänimaailmat putosivat tiedostavan kuuntelun tasolta alitajuiseksi aistinnaksi, tämän ohjaillein tanssijoihin kohdentunutta keskittymistä. Keskittymistä ihmisiin ei musiikkiin tai lanseerattuun suoritukseen, etäisiin kanssatovereihini joihin aistini ovat lajihistoriamme evoluution myötä fantastisella tasolla hienotarkentuneet. Joku englantilainen hasanpolttaja vuosisatojen takaa tämän oivaltaen kirjoittikin; “Mikä mestariteos ihminen on, kuinka ylevä järjeltään, kuinka ääretön taidoltaan, kuinka elävä ja ihmeteltävä muodoltaan ja liikunnoiltaan, toimissaan kuinka enkelin näköinen, ajatuksissaan kuinka jumalan kaltainen, maailman kaunistus, olentojen alkukuva”.

Näiden tunnelmien myötä onkin hauska sulatella tapahtuneita ja vailla erityisiä ennakko-odotuksia katsoa mitä mahdollisuuksia ja kokemuksia tulevat kulttuurielämykset jähmettynen mielen sisältä kirvoittavat. Edellisen kirjailijan kontekstistaan irroitettun irtolauseen jatkon tietäen, ehkäpä nämä kokemukset eivät ole kuitenkaan niin hurmoksellisia taivaisiinastumisia mitä retoriikan muskeleita pusertamalla voi toisille välittää. "Olentojen alkukuva", protozoa tms. ei kuitenkaan liene antiikin greco-roomalainen jomalten kanssa painiva ideaali, vaan jokin toukka tai vastaava.

#festival review #uleåborg festival of psychedelia #2018 #tukikohta #oulu #finland #music writing

[kaatuvatorni]

Kehysten ulkopuolella elämä tietenkin kulkee kulkuaan milloin kuohuvana, milloin yksitoikkoisena. Kulkee ikuisesti eteenpäin lukemattomine turhine hankkeineen, mutta kehysten sisäpuolelle on pysähtynyt rikkumattomana hetki, johon ihmisen pyyteet eivät yllä. -Muriel Barbery, Siilin eleganssi Ensimmäinen maalaus. Muuta en osaa edes sanoa, jos joku kysyy onko se minun. Suusta tupsahtaa aina se sama lause, -joo se on mun eka maalaus. Ja samassa lauseessa pysyn. Tehtävänä oli valita yksi taidehistorian suuntaus ja tehdä sitten tyylistä inspiroituneena maalaus. Tutkittuani muutamia päädyin valitsemaan romantiikan, sillä romantiikka oli täynnä minulle jo valmiiksi tuttuja ja silmää miellyttäviä teoksia. Ensimmäiseksi inspiroiduinkin Eugène Delacroixin La Liberté guidant le peuple, ”vapaus johtaa kansaa” maalauksesta, jonka olin kesällä itse nähnyt Louvressa. Asiaa pääni sisällä tankattua ja romantiikkaa enemmän tutkineena, päädyin kuitenkin maalaaman englantilaisromantiikkaa ja otin oppia William Turnerin töistä. Kevyempi aloitus ja saa pelata enemmän tunteilla, maalaisin myrskyn koska siltä minusta juuri nyt tuntuu. Joulu tulee ja stressi iskee, muutto vain lähenee kaikki asiat on hoitamatta. Vihdoin olisi sentään oma kämppä ja tietynlainen työrauha, jota vain kissa pystyy häiritsemään.

Tässä on siis joulukuun aikaansaannokseni, eli myrsky. Akryyleillä maalattu ja kehys meni vinoon. Korjaan sen sitten joskus. Tarkoitus olisi myös lisätä kallioon elävyyttä, mutta nyt on kiire aikataulu, niin että katsotaan sitä sitten kun on aikaa ja hermot kestävät. *

Taide historian perään on heti tarkoituksena tehdä nykytaide työ. Jaa että nykytaide? Mitähän se sitten on? Ei ainakaan modernitaidetta, siihen sitä ei pidä sekoittaa. Tuntuu että nykytaide on joko mitä vain, tai sitten ei mitään. Vaikea keksiä ideaa sellaiseen. Haluaisin taas tehdä tunnepohjalta suuria luonnostelematta, mutta tällä kertaa sitä luonnosta pyydettiin erikseen hyväksyttäväksi. Okei sitten. Testataan jotain, mutta en lupaa, että idea pysyy. Toistaiseksi valmiina on vasta pohja, ja yritän ihmistä. Ei siitä mitään tule ja hermostun ja päädyn sotkemaan. Ensi viikolla yritetään uusiksi.  

#koulutyö #nykytaide #taidehistoria